Toki yritystä oli ja askelia on otettu oikeaan suuntaan, mutta liian vähän ja liian myöhään.

Ensinnäkin on hienoa, että Kioton pöytäkirja sai jatkoa vuosille 2013-2020. Valitettavasti vain liian harva on siinä mukana, kun esimerkiksi Kanada, Japani ja Venäjä jättäytyivät pois. Samalla sopimuksessa on liian monta porsaanreikää ja liikaa kuumaa ilmaa eli ilmaisia historiaan perustuvia päästöoikeuksia, jotta se vastaisi käsillä olevaan ilmastohaasteeseen.

Toisekseen on hienoa, että maat ovat sopineet 100 miljardin dollarin ilmastorahoituksesta teollisuusmailta kehitysmaille vuosittain vuodesta 2020 lähtien. Valitettavasti Dohassa jäi sopimatta, mistä nämä rahat tulevat ja miten.

Kolmanneksi on hienoa, että kaikki maat ovat sitoutuneet 2 asteen tavoitteeseen ja uuden vuonna 2020 voimaan tulevan ilmastosopimuksen aikaansaamiseen vuoteen 2015 mennessä. Valitettavasti Dohassa ei kuitenkaan keskusteltu uusista päästövähennystavoitteista. Näillä toimenpiteillä ilmasto saattaa lämmetä peräti 4-6 astetta. Vuonna 2020 alkaa olla myöhäistä toimia.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut saivat Dohassa jälleen uuden kolauksen. Kokouksen järjestäjä öljyvaltio Qatar, jossa henkeä kohden syntyy päästöjä eniten maailmassa, ei onnistunut tuomaan keidasta autiomaahan. Näin vuosi 2012 on ollut jälleen yksi uusi vuosi epäonnistuneiden neuvotteluiden sarjassa.

Herää kysymys, onko YK se paikka, jossa ilmastokysymys ratkaistaan. Kahdenvälisiä neuvotteluita ja paikallisen tason toimenpiteitä tarvitaan, mutta on lopulta vaikea kuvitella mitään muutakaan foorumia kansainvälisestä ilmastosopimuksesta sopimiseen.

Seuraavan kerran kansainväliset neuvottelut jatkuvat ministeritasolla vuoden kuluttua Puolassa. Puola oli valitettavasti yksi pahimpia jarruja Dohan neuvotteluissa.

Kansainväliset neuvottelut voivat onnistua vain silloin, jos maat tekevät kotiläksynsä etukäteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomen kaltaisten teollisuusmaiden tulee pystyä vähentämään päästöjä vähintään 40 prosenttia vuoteen 2020 mennessä vuoden 1990 tasosta.

Nyt useat maat tavoittelevat häikäilemättömästi omaa lyhyen tähtäimen intressiään olla tekemättä mitään. On kuitenkin turha neuvotella, jos kukaan ei ole valmis sitoutumaan mihinkään muuhun, kuin mitä aiemmin on jo sovittu.

Jos poliitikot eivät pysty ratkaisemaan ongelmaa, pitää ihmisten itse ryhtyä tuumasta toimeen eli suoraan ja väkivallattomaan kansalaistoimintaan, jotta pahiten saastuttavat laitokset saadaan mahdollisimman nopeasti kiinni.

Dohan ilmastokokouksen viimeisenä päivänä Filippiinien neuvottelija piti kaikkein vaikuttavimman puheenvuoron: Jos emme me, niin ketkä? Jos ei nyt, niin koska? Jos ei Dohassa, niin missä?

Leo Stranius, Luonto-Liiton pääsihteeri, joka seurasi Dohan ilmastoneuvotteluita Suomesta käsin

Greenpeace, Luonto-Liitto ja Maan ystävät pitävät Dohan ilmastoneuvotteluiden laihaa tulosta odotettuna. Järjestöjen mielestä Suomella ei ole mitään sanottavaa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ennen kuin se itse nostaa kotimaiset päästövähennyssitoumuksensa ilmastokatastrofin välttämiseksi tarvittavalle tasolle.

Maailmanpankki varoitti Dohan ilmastoneuvotteluiden alla ilmaston voivan lämmetä neljällä asteella jo ennen vuosisadan loppua, mikäli maat eivät korota kunnianhimon tasoa päästövähennyksissään. Aika on loppumassa: laajamittaisten energiatehokkuustoimien avullakin maailmalla on vain alle kymmenen vuotta aikaa välttää lukittautuminen päästöjen kasvuun, jolla ilmastonmuutos ylittää nykyisten yhteiskuntien sopeutumiskyvyn rajat.

Kansainvälisen ilmastosopimuksen odottelun aika on ohi. Suomen on ryhdyttävä heti omiin toimiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Se on hallituksen vastuulla. Kunnianhimoisiin päästövähennyksiin ja fossiilisesta energiantuotannosta irtautumiseen on sitouduttava Suomessa kansallisesti ja paikallisesti.

”Kotimaan poliittinen tahtotila ei anna Suomen neuvottelijoille liikkumavaraa lisätä päästövähennyksiä. Edelliset parikymmentä vuotta tuskallisen hitaasti eteneviä ilmastoneuvotteluja ovat osoittaneet, että ilmastosopimusta ei saada aikaan ennen kuin maat tulevat kansainväliseen neuvottelupöytään riittävin sitoumuksin vähentää omia päästöjään. Suomen on sitouduttava vähentämään päästöjään 40 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Vasta sen jälkeen Suomella on jotain sanottavaa kansainvälisen ilmastosopimuksen neuvottelupöydissä”, Maan ystävien ilmastokampanjavastaava Laura Meller sanoo.

”On poliittista itsepetosta kansainvälisen sopimuksen ensisijaisuuteen vedoten kieltäytyä kaikista kansallisista toimenpiteistä ja sitoumuksista. Jokainen poliittisia prosesseja tunteva ymmärtää, että kansainvälinen sopimus saadaan aikaan vain, jos maat omien kansallisten sitoumustensa perusteella sitoutuvat kansainvälisiin velvoitteisiin”, sanoo Greenpeacen energiavastaava Kaisa-Reeta Koskinen.

”Suomessa ajetaan kaksilla raiteilla: toisaalla kotimaassa vedotaan siihen, että kansallista säätelyä ei voida hyväksyä, koska kansainvälisen ilmastosopimuksen tulee syntyä ensin. Kotimaisten toimien vastustaminen puolestaan lukittaa neuvotteluasetelmat nykyiseen umpikujaan”, Koskinen jatkaa.

”Suomen pitää lopettaa jarruttamasta EU:n päästövähennysten lisäämistä, nostaa omaa päästövähennystavoitettaan ilmastotieteen mukaan välttämättömälle tasolle ja painostaa muita maita toimimaan samoin. Ratkaisut hiilineutraaliin yhteiskuntaan siirtymisestä tehdään paikallisesti, joten esimerkiksi Helsingissä on luovuttava kivihiilen energiakäytöstä”, Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius toteaa.

Lisätietoja:

Ilmastokampanjavastaava Laura Meller, Maan ystävät, puhelin 044 5377 193

Energiavastaava Kaisa-Reeta Koskinen, Greenpeace, puhelin 040 764 1012

Pääsihteeri Leo Stranius, Luonto-Liitto, puhelin 040 754 7371

EU ja pieni joukko muita maita sopivat Dohassa päästövähennyksistä Kioton sopimuksen jatkokaudelle vuoteen 2020, jolloin uuden, kaikkia maita velvoittavan ilmastosopimuksen on määrä astua voimaan. Päästövähennystavoitteet ovat ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta täysin riittämättömät.

Dohassa päätettiin sallia Kioton edelliseltä kaudelta ylijääneiden päästöyksiköiden siirto sopimuksen jatkokaudelle, mutta tämän niin sanotun ”kuuman ilman” ostamiselle asetettiin rajoituksia. Sopimuksen jatkokaudelle siirtyvä ylijäämä sallii päästövähennysten tekemisen paperilla ilman konkreettisia ilmastotoimia.

“Puola ja Venäjä laittoivat “kuuman ilman” vastustajat polvilleen, ja sama uhkaa toistua kolmen vuoden kuluttua. Jos maat saavat siirtää ylijäämän myös uuteen globaaliin sopimukseen, päästöjen vähentäminen vesittyy”, varoittaa Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija Hanna Hakko.

Kioton pöytäkirja on tällä hetkellä ainoa kansainvälinen ilmastosopimus, joka velvoittaa maita päästövähennyksiin. Se kattaa kuitenkin vain alle 15 prosenttia maailman ilmastopäästöistä. Esimerkiksi Yhdysvallat ei koskaan ratifioinut sopimusta, ja Japani, Kanada, Venäjä sekä Uusi-Seelanti jättäytyivät pois sopimuksen jatkokaudelta.

“EU:n on nostettava oma tavoitteensa vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä ja motivoitava muut maat mukaan päästövähennystalkoisiin. Ilmasto ei odota uutta sopimusta, vaan jatkaa lämpenemistä”, Hakko huomauttaa.

Nykyiset päästövähennykset eivät riitä

Järjestöt ovat äärimmäisen pettyneitä kunnianhimon puutteeseen globaalien ilmastopäästöjen vähentämisessä. Nykyiset vähennyslupaukset eivät riitä alkuunkaan ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi alle tavoitteeksi asetetun kahden asteen.

“Ilmastokokouksen järjestäminen ensi kertaa arabimaissa herätti toivon, että myös öljyvaltiot sitoutuisivat päästöjen vähentämiseen. Näyttää kuitenkin siltä, että neuvottelut herättivät vain alueen kansalaisaktiivit, ei päättäjiä”, toteaa Hakko.

Ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät jo eri puolilla maailmaa: hirmumyrsky Sandy riepotteli Karibian saaria ja Yhdysvaltojen itärannikkoa lokakuun lopussa, kesän epätavalliset kuivuudet tuhosivat satoja ja nostivat ruuan hintaa, ja arktinen jääpeite on kutistunut historiallisen pieneksi. Tutkimusten mukaan äärimmäiset sääilmiöt muuttuvat ilmastonmuutoksen myötä yhä yleisemmiksi.

”Ilmastonmuutos karkaa käsistä, ellei päästöjä käännetä laskuun vuoteen 2015 mennessä. Mutta edes Filippiinejä ilmastoneuvottelujen aikana rusikoinut taifuuni Bopha ei saanut päättäjiä kiirehtimään ilmastotoimia”, sanoo Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Tuuli Hietaniemi.

Talouskriisi jyräsi köyhien tarpeet ilmastorahoituksesta

Rikkaat maat eivät tehneet sitovia päätöksiä kehitysmaiden ilmastotoimiin tarkoitetun rahoituksen kasvattamisesta. Kehitysmaiden ja järjestöjen vaatimus lyhyen aikavälin ilmastorahoituksen tuplaamisesta vuosina 2013-2015 kaikui Dohassa kuuroille korville.

Lyhyen aikavälin ilmastorahoituskausi päättyy alle kuukauden päästä, mutta teollisuusmaat eivät esittäneet konkreettisia askelmerkkejä siitä, miten rahoitus nostetaan sovitulle 100 miljardin dollarin vuositasolle vuoteen 2020 mennessä.

“Emme voi vain odottaa vuoteen 2019 ja toivoa, että rahoitus yhtäkkiä hyppää 100 miljardin tasolle. Ei ole ihme, että köyhimmät kehitysmaat kokevat tulleensa petetyiksi. Epämääräiset lupaukset eivät riitä, vaan tuleville vuosille tarvitaan konkreettiset välitavoitteet”, vaatii Hietaniemi.

Suomen kannettava vastuu kotimaan ilmastotoimista

Kansainvälisten neuvottelujen hitaus lisää kotimaisten ilmastotoimien tärkeyttä. Järjestöt vaativat Suomea odottelun sijaan kantamaan vastuunsa. Valmisteilla olevaan ilmastolakiin on kirjattava ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta riittävä ja oikeudenmukainen päästövähennystavoite.

”Suomen on sitouduttava vähintään 40 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2020 mennessä. Hallitusohjelman tavoitteeseen ympäristölle haitallisten tukien kuten fossiilienergian tukien uudelleen suuntaamisesta on tuotava konkretiaa ensi vuoden aikana. Vasta sitten Suomi voi uskottavasti väittää pyrkivänsä ratkaisemaan ilmastokriisin”, toteaa Hietaniemi.

Qatarin pääkaupungissa Dohassa 26.11.–8.12.2012 järjestettyä YK:n ilmastokokousta seurasivat Greenpeace, Kansalaisten maailmannäyttämö -verkosto, Kehys, Kepa, Kirkon Ulkomaanapu, Luonto-Liitto, Maan ystävät, Suomen luonnonsuojeluliitto ja ilmasto.org-sivusto.

Medialle tiedoksi

Yhteenveto ympäristö- ja kehitysjärjestöjen tavoitteista Dohan ilmastokokoukselle: www.ilmasto.org/doha/tavoitteet ja Dohan kokousta seuraava blogi: www.ilmasto.org/doha

Lisätietoja (Dohassa)

- Sanna Autere, tiedottaja, Kepa, puh. +358 50 317 6721

- Hanna Hakko, suojeluasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto, puh. +358 50 345 4411

- Tuuli Hietaniemi, kehityspoliittinen asiantuntija, Kepa, puh. +358 50 317 6716

Lisätietoja (Suomessa)

- Susanna Kari, ilmastonmuutosasiantuntija, Kirkon Ulkomaanapu, puh. 050 326 3487

- Jenni Kauppila, koordinaattori, Kansalaisten maailmannäyttämö, puh. 050 5226241

- Kaisa-Reeta Koskinen, energiavastaava, Greenpeace Nordic, puh. 040 764 1012

- Rilli Lappalainen, pääsihteeri, Kehys ry, puh. 050 561 3456

- Laura Meller, ilmastokampanjavastaava, Maan ystävät, puh. 044 537 7193

- Leo Stranius, pääsihteeri, Luonto-Liitto, puh. 040 754 7371

Paljon prosessia, jonkin verran draamaa ja vähäsen sisältöä. Dohassa käytiin eräänlaiset metaneuvottelut, neuvottelut neuvotteluista.

Muodollisesti suurin päätös oli sopia Kioton pöytäkirjan toisesta sitoumuskaudesta vuosille 2013-20. Maiden ilmoittamat päästötavoitteet hyväksyttiin sellaisenaan, mutta vuonna 2014 arvioidaan, olisiko tahtia syytä kiristää kesken matkan.

Ensimmäiseltä Kioto-kaudelta ylijääneet päästöoikeudet (ns. kuuma ilma) on mahdollista siirtää täysimääräisesti toiselle kaudelle. Sosialismin romahduksen takia Puolan ja Ukrainan kaltaisilla mailla on päästöoikeuksista ylijäämää, eivätkä ne olleet valmiita luopumaan saavutetuista eduista.

Ylijäämää voi myydä, mutta muut maat voivat ostaa sitä enintään kahden prosentin verran omasta päästökiintiöstä. Päätösten liitteissä länsimaat sitoutuvat kuitenkin olemaan ostamatta kuumaa ilmaa, joten pykälät jäävät lähinnä teoreettisiksi. Leikkurilla hillitään uuden kuuman ilman syntymistä.

Kuuma ilma tarjosi kokouksessa eniten draamaa. Ensin Puola heittäytyi hankalaksi ja pyöritti EU:ta päiväkausia, ennen kuin tyydyttävä sopu löytyi – suomalaisen ministerin johdolla. Sitten kokouksen viimeisinä tunteina Venäjä yritti pistää hanttiin. Kokouksen puheenjohtaja nuiji kuitenkin päätökset tyynesti protesteista huolimatta.

Päätöksistä huolimatta Kioton toisen kauden merkitys jää käytännössä mitättömäksi. Mukana on EU:n lisäksi enää vain Australia, Ukraina, Kazakstan ja pari pikkuvaltiota, ja EU olisi toteuttanut päästövelvoitteensa joka tapauksessa. Merkitys onkin ennen kaikkea symbolinen: kehitysmaille on tärkeää säilyttää ainoa sitovia päästövelvoitteita teollisuusmaille asettava sopimus.

Koko maailman kattavasta uudesta ilmastosopimuksesta sovittiin Dohassa vasta askelmerkkejä. Valmisteleva seurakunta kokoontuu ensi vuonna kolme tai neljä kertaa. Luonnosta neuvottelutekstiksi käsitellään ilmastokokouksessa 2014, ja varsinaisen neuvottelutekstin pitää valmistua seuraavan vuoden puolivälissä.

Dohassa saatiin päätökseen vuosia jatkunut LCA-neuvottelulinja tulevista ilmastositoumuksista, mikä selkeyttää hieman neuvotteluviidakkoa. Monet asiat eivät kuitenkaan häviä mihinkään, vaan niistä keskustelemista jatketaan uusissa työohjelmissa.

Joskus prosessipäätöksetkin voivat olla periaatteellisia. Ensi ilmastokokouksessa on tarkoitus perustaa rakenne käsittelemään ilmastonmuutoksen haittojen korvaamista. Ensimmäistä kertaa mm. Yhdysvallat hyväksyi sen, että juridisesti tulenarkaa aihetta käsitellään neuvotteluissa.

Dohassa siis sovittiin uusista neuvotteluista, mutta ei päätetty päästövelvoitteiden tiukentamisesta. Kokouksessa ei sovittu uutta kehitysmaiden ilmastotyön rahoituksesta. Sitäkään ei tarkennettu, millaista uutta ilmastosopimusta jatkoneuvotteluissa lähdetään hakemaan.

Oliko Qatarissa pidetty kokous sitten qatarstrofi? Antoiko se aihetta naurahtaa dohahaha, niin kuin visertäjät Twitterissä leukailivat?

Ihmiskunta puksuttaa kovaa vauhtia kohti ilmastokriisiä samaan aikaan, kun valtioiden edustajat kiistelevät siitä, millaisia kokouksia pidetään ja milloin. Tyystin hyödytön ei Dohan kokouskaan silti ollut.

Jos matka uuteen ilmastosopimukseen on sata askelta, Dohassa otettiin niitä ehkä neljä. Se on harmillisen vähän, mutta ainakin askeleet ovat oikeaan suuntaan.

 Oras Tynkkynen, joka seurasi Dohan ilmastoneuvotteluja paikan päällä viikon ajan

Vehreät solat suojautuvat jylhien vuoristomaisemien varjoon. Maa on mustanaan ja valkoisenaan heinäkasveja ja ruohotukkoja märehtiviä, paksuvillaisia lampaita. Yksi tärkeimmistä pienen saarivaltion ammattiryhmistä, paimentolaiset, käyskentelevät villaisissa ja nahkaisissa syysvaatteissaan haistellen kirpeänsumuista ilmaa. Idyllisestä asetelmasta huolimatta lampaankasvattajilla on ongelma: ruohotukkoja ei ole rajattomasti. Pienellä saarella on paitsi maantieteelliset, myös ekologiset rajansa, ja ylilaiduntaminen johtaa hyvin kiivaalla tahdilla maaperän köyhtymiseen ja eroosioon.

Sama ongelma on paitsi mystisellä keskiaikaisella saarella myös Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Kulutamme resurssimme loppuun. Esimerkiksi Kansainvälisen energiajärjestön vuoden 2012 energiakatsauksen mukaan maailmalla on laajamittaisten energiatehokkuustoimien avullakin vain alle kymmenen vuotta aikaa välttää jumittuminen päästöuralle, jolla ilmastonmuutos ylittää nykyisten yhteiskuntien sopeutumiskyvyn rajat [2].

Osittain voimme kuitenkin huokaista helpotuksesta; esimerkiksi Kuntaliiton ympäristöpäällikkö Maija Hakasen mukaan Suomessa on jo nyt muutokseen tarvittava teknologia ja rahoitus [3]. Seuraavaksi kansalliseen ilmastostrategiaan tulisikin kirjata kunnianhimoisempia tavoitteita ja luoda säädösympäristö, jonka avulla strategian tavoitteet voidaan toteuttaa. Käynnissä olevien Dohan ilmastoneuvotteluiden Suomen delegaation pääneuvottelija, Sirkka Haunia ympäristöministeriöstä, on korostanut myös kansainvälisen tason teoreettista valmiutta muutokseen: suuri tarvittavasta infrastruktuurista globaalien päästövähennysten toteuttamiseen on jo luotu, mutta nyt tarvitsemme poliittisia päätöksiä suunnitelmien viemiseksi käytäntöön [4]. Miksi riittäviä poliittisia, kansainvälisen tai kansallisen tason päätöksiä ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi kahteen asteeseen ei siis kuulu?

Ratkaisuja löytääkseni palaan yllättävään, mutta asian kannalta oleelliseen kysymykseen, eli siihen mitä Islannissa tapahtui kuusisataa vuotta sitten. Miksi maaseudulla matkailevat turistit kykenevät tänä päivänäkin ottamaan valokuvia aiemmin kuvatusta idyllisestä näkymästä, laiduntavista lampaista aamuisessa siniusvassa?

Lampaankasvattajat olivat oivaltaneet toimintansa vaikutukset, sen, että he söivät koko kakun säästämättä siitä palaakaan lapsilleen. He oivalsivat myös terveen maaperän arvon oman elinkeinonsa harjoittamisen välttämättömänä edellytyksenä. Nämä kaksi oivallusta tehtyään he päätyivät ainoaan sukunsa tulevaisuuden mahdollistavaan reagointitapaan; he kokoontuivat yhteen leirinuotiolle, päättivät puhaltaa yhteen hiileen ja ryhtyivät arvioimaan, kuinka monta lammasta laidunmaa kestää.  Laidunmaan uusiutumisnopeus määritti loogisesti kokoontumisen seuraukset, ja lampaankasvattajat päättivät yhteiset normit, joiden pohjalta lampaiden määrä rajoitettiin maalle sopivaksi. He ajattelivat paitsi omaa hyvinvointiaan, myös tulevia sukupolvia.

Tarina lampaankasvattajista pohjautuu Arto Salosen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa [5], jonka mukaan paimentolaiset vaalivat yhteisönä heille vaurautta tuottavan luonnon elinvoimaisuutta sopeuttamalla taloudellisen toimintansa luonnon kantokyvyn rajoihin. Salonen määrittelee keskiajan islantilaiset lampaankasvattajat myös ekologisesti sivistyneeksi ryhmäksi, joka ymmärtää, että luonnon näkökulmasta ihmisen talous on raaka-aineen muuttamista jätteeksi.

Tänään ennätyksellisen suuri määrä maapallon ihmisistä on luokiteltavissa ekologisesti sivistyneiksi. Me ymmärrämme kyllä toimintamme seuraukset. Tarjolla on valtava määrä prosenttilukuja, kaavioita, tutkimuksia, informaatiota. Tsunameista ja kuivuuskausista havaitsemme, että ilmastonmuutos tapahtuu nyt, eikä huomenna. Lämpötilan noususta kärsivät paitsi uppoavat saarivaltiot, myös teollisuusmaiden nuoret eli tulevat aikuiset.

Meidän ja islantilaisten lampaankasvattajien välillä on kuitenkin yksi olennainen, anekdootin syövereistä kirkuva ero: me emme jalosta ekologista sivistystämme aitoon todellisuuteen, nuorten aitoon tulevaisuuteen. Sen sijaan me kokoonnumme kerta toisensa jälkeen leirinuotion ääreen. Se ei ole Islannissa, vaan Kööpenhaminassa, Riossa ja tällä kertaa – joka on jo kahdeksastoista -  Dohassa. Eikä se itseasiassa ole edes nuotio, vaan valtava instituutio, hienoja termejä (kuten ilmastodelegaatti) ja lyhenteitä (kuten COP18) vilisevä Yhdistyneiden kansakuntien konferenssi. Konferenssissa mittatilauspukuihin pukeutuneet vallanpitäjät poseeraavat tiedotusvälineille valtavien salien suuaukoilla, siemailevat kahvia, nauravat, ovat vakavia, luettelevat vaatimuksia lukuja faktoja uhkauksia, huutavat naama punaisena ja lyövät päättäväisiä nyrkkejään puiseviin neuvottelupöytiin. Epäonnistumisia he perustelevat taloustilanteella, Kiinalla ja USA:lla.

Kokouksiin osallistuu kuitenkin myös muita kuin vallanpitäjiä – kenties heitä, joiden tulisi olla vallassa. Osallistujia on perinteisesti mukana esimerkiksi ympäristöjärjestöistä, joista osa on kuitenkin alkanut perustellusti kritisoida voimavaroja tuloksettomasti kuluttavia ilmastoneuvotteluita. Osallistujina on myös nuoria, jotka ainakin vielä tuntuvat toivovan ja uskovan ilmastoneuvotteluiden tuloksiin – meillä ei taida edes olla vaihtoehtoa.

Nuoret ovat esimerkiksi esittäneet Pohjoismaiden delegaatioille yhteisen, pohjoismaisten nuorisojärjestöjen vaatimuksen kansainvälisen ilmastopaneeli IPPC:n suositusten noudattamisesta päästövähennyksissä. Nuorisojärjestöjen virallinen yhteenliittymä YONGO saa myös pitää ilmastoneuvotteluissa rajallisen määrän puheita, käyttää rauhanomaisia protestikeinoja keskustella delegaatioiden kanssa. Jos nuoret menevät keinoissaan liian pitkälle, heidät voidaan tosin asettaa porttikieltoon, kuten Anjali Appaduraille tapahtui hänen Youtube-hitiksi nousseen puheensa jälkeen [6]. Lisäksi osa muun muassa arabinuorisojärjestöjen edustajista on järjestöaktiivi Tariq Al-Olaimyn mukaan joutunut kirjaimellisesti jahtaamaan neuvottelijoita käytävillä saadakseen sanoa sanottavansa [7].

Kun nuoret ja päättäjät sitten kohtaavat, heidän toiveensa osoittautuvat usein ristiriitaisiksi. Christina Figueres, YK:n ilmastoneuvotteluiden pääsihteeri on suhtautunut nuorten läsnäoloon prosessissa positiivisesti, mutta pitää nuorten toiveita pikaisista ja kattavista päästövähennyksistä jokseenkin epärealistisina: ”This meeting is about their lives. We welcome their healthy impatience. But it must be understood that what is happening here is the complete transformation of the economic system of the world . It does not just happen overnight.” [8]

Olen Figueresin kanssa samaa mieltä siitä, että kärsimättömyytemme on luonnollista. Ymmärrän myös, ettei koko maailman talousjärjestelmän muuttaminen ole teknisesti verrattavissa pienen lampaankasvattajayhteisön toimintaan. Mutta en ymmärrä sitä, miksei globaalissa yhteisössämme ole vastaavanlaista solidaarisuutta, vastuunkantoa heikommista, luonnosta ja jälkeläisistä. Ilmastosta huolestuneet nuoret eivät halua kuulla enää yhtäkään muita syyttelevää perustelua riittävän ilmastosopimuksen synnyn lykkääntymiselle – ainakaan niin kauan, kun Suomen omat päästövähennystavoitteet ja keinot eivät ole läheskään riittävällä tasolla näyttääkseen mallia.

Alviina Alametsä, Allianssi ry:n ja samalla suomalaisten nuorten oma ilmastodelegaatti

Kun kokousta on jäljellä enää pari päivää, on niin kutsutun kuuman ilman kohtalo käymässä yhä kuumemmaksi. Venäjä ja Puola ovat pysyneet yhteistyöhaluttomina kun taas EU heiluttelee käsiään, Puolaan vedoten.

Mutta hetkinen, mitä tämä kuuma ilma nyt oikein olikaan ja miten se liittyy mihinkään? Kelataanpa hieman taaksepäin.

Kuumaa ilmaa voisi kutsua myös huuhaa-päästövähennyksiksi. Sillä tarkoitetaan käytännössä ylimääräisiä päästöoikeuksia, jotka eivät ole tarmokkaan ilmastopolitiikan seurausta, vaan perustuvat luovaan tavoitteenasetteluun 15 vuotta sitten.

Kun Kioton pöytäkirjaa 1990-luvun puolivälissä neuvoteltiin, tavoitteena oli pilkkihaalari, mutta saatiin shortsit. Eli tavoitteet jäivät kokonaisuudessaan liian laihoiksi. EU:kin lähti hakemaan teollisuusmaille 15 % vähennyksiä, mutta lopputulos oli 5 %. Lisäksi sopimukseen leivottiin porsaanreikiä, jotta niin kutsutut siirtymätalousmaat saataisiin mukaan. Ne saivat “tavoitteet”, jotka sallivat niiden päästöjen kasvaa tuntuvasti. Tätä perusteltiin sillä, että maiden taloudet olivat romahtaneet vajaa vuosikymmen aiemmin, kommunistisen järjestelmän kaaduttua. Voi kuitenkin kysyä, oliko järkevää tai edes reilua palkita maita siitä, että niillä oli aiemmin ollut suuripäästöiset ja epätehokkaat taloudet.

Nyt, kun Kioton ensimmäinen sitoumuskausi lähenee loppuaan, niitämme laihojen tavoitteiden satoa. Vaikka EU ja muut ovat jotain tehneetkin, on teollisuusmaiden näyttö kokonaisuudessaan ollut heikkoa. Silti lähes kaikilla jää päästöoikeuksia (Assigned Amount Unit, AAU) käyttämättä. Suurin osa ylimääräisistä luvista on siirtymätalousmailla, joiden päästöt eivät kasvaneetkaan niin nopeasti. Venäjä, Ukraina ja Puola omistavat 70 % luvista.

Kaiken kaikkiaan kuumaa ilmaa on 13 miljardia tonnia, eli Kiinan ja EU:n vuotuisten päästöjen verran. Siis paljon. Ongelma syntyy, jos näillä huuhaa-oikeuksilla korvataan oikeita päästövähennyksiä tulevaisuudessa. Sen sijaan, että maat vähentäisivät päästöjään, ne käyttäisivät tallentamiaan tai esimerkiksi Venäjältä ostamiaan “vapaudut päästövähennyksistä” -kuponkeja.

Suurin osa maista haluaa korjata ongelman uuteen sopimusjärjestelmään siirryttäessä. Venäjä, Ukraina ja Puola ovat eri mieltä, väittäen päästölupiaan ansaituiksi. Argumentti ei vakuuta, sillä vuosien varrella Venäjä ja Puola ovat usein jököttäneet kansainvälisten ilmastoyhteistyön tulppana ja vähät välittäneet toimista kotimaissaan. Ukraina, joka myöskään ei ole antanut ilmastotoimille paljoa painoarvoa, jäi vuonna 2010 kiinni “vihreisiin investointeihin” korvamerkittyjen päästökaupparahojen väärinkäytöstä.

Kaikilla kolmella maalla on yhä korkea energiaintensiteetti, mikä kielii energiantuhlauksesta. Toisaalta se tarkoittaa valtavaa taloudellisesti kannattavaa energiansäästöpotentiaalia. Silti Venäjä ja Ukraina ovat asettaneet vuodelle 2020 “ilmastotavoitteet”, jotka mahdollistavat niiden päästöjen kasvun jopa nopeammin kuin mitä business-as-usual -ennusteet povaavat. Kioton säännöillä tämä loisi uutta kuumaa ilmaa. Puola on puolestaan torpannut EU:n pyrkimykset uusista päästövähennyksistä. Eli se niistä ansaituista oikeuksista.

Kansalaisjärjestöt vaativat tavoitteiden tiukentamista sekä kuuman ilman rajoittamista, myyntikieltoa ja lopulta (toisen sitoumuskauden lopussa) mitätöimistä. Kehitysmaaryhmä on tehnyt asiassa kohtuullisen kompromissiehdotuksen, joka kutistaisi ylijäämälupien käytännön vaikutuksen pieneksi ja estäisi kaupankäynnin. Ratkaisevassa asemassa oleva EU ei kuitenkaan ole kyennyt kannattamaan ehdotusta, vedoten Puolaan. Unioni haluaa pitää viimeiseen asti kiinni yksimielisyydestä, vaikka mikään ei estäisi EU:n ministereitä äänestämästä.

Myös YK pyrkii aina yksimielisyyteen, mutta voi olla, että asia menee lopulta äänestykseen. Tällöin riittäisi, että kolme neljäsosaa äänestäisi sääntömuutoksen puolesta. Muutokset astuisivat voimaan vain niille, jotka hyväksyvät ne. Jos Venäjä ei niitä hyväksyisi, voisi se teoreettisesti pitää päästöoikeutensa, mutta Kioton markkinoille sillä ei olisi asiaa – ja tuskinpa muillekaan hiilimarkkinoille.

EU on yrittänyt väistellä koko ongelmaa toteamalla, että kukapa tuota kuumaa ilmaa ostaisi muutenkaan. Näinhän voisi loogisesti ajatella. Kokemus kuitenkin osoittaa, että kel porsaanreikä on, se sitä käyttää – tavalla tai toisella. Viisainta olisi siis siivota tämä sotku nyt suosiolla ennen kuin uuden, vuonna 2015 solmittavan kattavan sopimuksen neuvottelut toden teolla käynnistyvät.

Siispä EU, reippaasti esiin vaan sieltä Puolan selän takaa ja kuplaa puhkomaan!

Teksti on julkaistu Greenpeacen blogissa 5.12.2012.

Kaisa Kosonen, Climate Policy Advisor, Greenpeace International

Vesa Vuorenkoski, elinkeinopolitiikan asiantuntija, Akava

Onko kahden asteen rajan alittaminen enää mahdollista? Kyllä on, sanoo esimerkiksi tuore Climate Action Trackerin analyysi. Tämä vaatii kuitenkin erittäin ripeitä toimia päästöjen vähentämiseksi. Analyysin mukaan päästöjen tulisi laskea globaalisti nykytilanteesta noin 15% vuoteen 2020 mennessä.

Miten päästöjä sitten voisi vähentää tarvittavan määrän? Avainratkaisuna on energiantuotannon mullistaminen: energiantuotanto on suurin päästölähde, joten myös suurin muutospaine kohdistuu energiasektoriin. Käytännössä kyse on fossiilisten polttoaineiden käytön radikaalista vähentämisestä. Jos haluamme pysyä alle kahden asteen, tulisi arviolta 70-80 % tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista jättää hyödyntämättä.

Fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämisen mahdollistaa energiansäästö ja uusiutuvan energian laajamittainen käyttöönotto. Uusiutuvan energian investoinnit ovat lisääntyneet viime vuosina huomattavasti, mutta edelleen tahti on ilmastokriisin ratkaisun kannalta liian hidas. Jos uusiutuvan energian rahoitus kaksin-kolminkertaistuisi seuraavien vuosien aikana, etenisi uusiutuvan energian kehitys tarvittavalla nopeudella.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa politiikan kannalta? Ensinnäkin, valtioiden tulisi asettaa sitovat, ilmastotieteen kannalta riittävät päästövähennystavoitteet. Vaikka YK-neuvotteluprosessi etenee hitaasti, voidaan tämä tehdä valtioiden tasolla itsenäisestikin. Ei ole aikaa odotella vuonna 2020 voimaan astuvaa globaalia sopimusta.

Toinen tärkeä poliittinen keino on uusiutuvan energian tavoitteiden ja tukien asettaminen ja niiden jatkuvuuden varmistaminen. Tavoitteilla luodaan ennustettavat markkinat ja tukien avulla uudet teknologiat voidaan tuoda markkinoille. Kun uusiutuvan energian kustannukset laskevat tuotannon ja markkinoiden kehittyessä, voidaan tukitasoa laskea ja lopulta tuista voidaan luopua. Kun uusiutuvan energian tuotantokustannukset laskevat fossiilisten tasolle, kannustin investoida fossiiliseen energiaan on hyvin pieni.

Tuotantokustannusten lasku ei vaikuta vain siinä valtiossa, jossa politiikkaa harjoitetaan, koska teknologiamarkkinat ovat globaalit. Näin yhden valtion tukipolitiikka aiheuttaa parhaimmillaan positiivisia vaikutuksia eli ns. spillover-hyvinvointia globaalisti. Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan pitää Saksan aurinkopaneelien syöttötariffipolitiikkaa. Asettamalla kunnianhimoisen tavoitteen ja riittävät syöttötariffin, on Saksa aikaansaanut globaalin aurinkoenergiabuumin. Tämä on laskenut aurinkopaneelien kustannuksia muutamassa vuodessa reippaasti yli 50%.

Aurinkosähkön hintakehitys Saksassa.
kuva: Clean Technica

EU:ssa keskustellaan tällä hetkellä siitä, tulisiko vuoden 2020 jälkeisessä ilmasto- ja energiapolitiikassa huomioida erikseen ilmasto- ja energiatavoitteet. Suurin vaikuttavuus ilmastonmuutoksen kannalta saataisiin ehdottomasti, jos myös vuoden 2020 jälkeen sovittaisiin molemmista tavoitteista. Tästä olisi varmasti etua myös EU:n uskottavuudelle YK-neuvotteluissa.

Lauantaina ilmastotoimintapäivät linkitettiin enemmän osaksi Dohassa pidettävää ilmastokokousta. Päivän aluksi kuultiin videotervehdys ympäristöministeri Ville Niinistöltä sekä vihreiden kansanedustajalta Oras Tynkkyseltä heidän tunnelmistaan ennen Dohan kokousta. Ilmastonmuutoksen torjumisella on kova kiire ja tämän toi Pasi Toiviainen esiin vakuuttavasti puhumalla ilmastonmuutoksen perusteista. Kansainvälinen näkökulma ilmastonmuutokseen saatiin suurlähettiläspaneelissa, jossa Tanskan ja Britannian suurlähettiläät ja Saksan suurlähettilään edustaja kertoivat maidensa näkemyksistä ilmastopolitiikkaan ja siihen, miten ilmastonmuutosta voitaisiin hillitä. Varsinkin Tanska ja Saksa ovat hyvin kunnianhimoisia ilmastopolitiikassaan, jonka tavoitteena on tuottaa kaikki energia vuoteen 2050 mennessä uusiutuvilla energiamuodoilla. Saksan edustaja kertoi, että paras vaikutuskeino muiden maiden edustajiin on puhua siitä, että öljy todella loppuu. Erityisen kiinnostava kysymys on se, miten ratkaistaan eri liikenne- ja kuljetusmuodot, kun öljyä ei enää ole? Kaikki kolme maata kokevat olevansa eräänlaisia suunnannäyttäjiä ilmastopolitiikassa, sillä myös Britannialla on ilmastolaki. Paneeli loppui motivoiviin viesteihin: emme saa luovuttaa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan sillä tulevaisuus on kaikkien meidän.

Työpajoissa käsiteltiin ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja tilanteen ratkaisumahdollisuuksia. Esimerkiksi lauantain ”Tasa-arvo, oikeudet ja ilmastonmuutos” työpajassa pohdittiin sitä, miten moninaisesti ilmastonmuutos vaikuttaa sekä sukupuoliin että kokonaisten kansojen oikeuksiin. Esimerkkinä tästä on saamelaisten kulttuuri, joka on vaarassa ikiroudan sulamisen takia, sillä kulttuuri perustuu poronhoitoon, joka on taas riippuvainen tietyistä sääolosuhteista. Sukupuolijakauma on myös selkeä arvioitaessa ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Vihreiden naisten pääsihteeri ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Sirpa Hertell toi esiin sen, että naisia kuolee enemmän luonnonkatastrofeissa kuin miehiä ja luonnonkatastrofit johtuvat yhä useammin ilmastonmuutoksesta. Työpajassa opittiin, kuinka laajasti ilmastomuutos hankaloittaa tasa-arvo- ja oikeuskysymyksiä ja vaikuttaa myös miehiin. Esimerkkejä otettiin sekä maailmalta että Suomesta.

Työpajojen jälkeen saatiin katsoa kansalaisjärjestöjen (KEPA ja SLL) tervehdys paikan päältä Dohasta. Heidän viestinsä oli, että vaikka neuvottelut tuntuvat etenevän erittäin hitaasti, meillä ei ole varaa menettää toivoa tai luopua ilmastoneuvotteluista yhtenä ilmastonmuutoksen torjumisen työkaluna.

Sunnuntaina keskityttiin enemmän käytännön toimintaan kansallisella tasolla. Päivä alkoi Leo Straniuksen puheella siitä, miten tavallinen kansalainen voi vaikuttaa ja kampanjoida. Vaikka osallistujia ei ollut niin paljon kuin lauantaina, työpajassa ”Puolueet ilmaston puolelle” saatiin aikaan kiivastakin keskustelua ilmastolaista, erilaisista energiamuodoista ja ilmastonmuutoksen vaikuttavuudesta Suomessa. Keskustelua syntyi mm. siitä ovatko ilmastonmuutoksesta aiheutuvat konfliktit mahdollisia Suomessa ja otetaanko tänne ilmastopakolaisia. Paneelikeskustelussa olivat mukana kristillisdemokraattien, vasemmistonuorten, keskustanuorten ja perussuomalaisnuorten edustajat. Kaikkien edustajien mielipide vaihteli siinä, kuinka suureen rooliin ilmastonmuutos olisi asetettava kansallisessa politiikassa ja millä keinoin sitä tulisi hillitä. Kuitenkin oltiin yhtä mieltä siitä, että kansallisen ilmastopolitiikan tavoitteet on asetettava ensin ennen kuin energiaratkaisuja voidaan tehdä. Ilmastonmuutoksen torjumisen on lähdettävä konkreettiselta tasolta, ihmisten arjesta, johon kansallinen politiikka muodostaa kehykset. Tähän taas vaikuttaa se, mitä tällä hetkellä Dohassa päätetään, sillä neuvottelut luovat lailliset kansainväliset kehykset, jonka sisällä maiden on toimittava ja joita niiden on noudatettava.

Ilmastotoimintapäivät toivat siis hyvin yhteen sekä käytännön kampanjoinnin että laajemman ilmastopolitiikan tason. Tämä voi olla alku järjestöjen väliselle tiiviimmälle yhteistyölle ja toiminnalle ilmastonmuutosta vastaan. Ihmisten tietoisuutta muuttuvasta ympäristöstä ja sen vaikutuksista on lisättävä, sillä vain siten voidaan saada aikaan muutoksia.

Martta Haveri, yksi Ilmastotoimintapäivien järjestäjistä, Suomen YK-liitto