Tähän mennessä neuvotteluissa on tullut vastaan sekä toivon että epätoivon pilkahduksia. Viimeisimpänä pientä toivoa on herättänyt Kiina, joka on loppuviikon aikana alkanut näyttää ainakin vaaleanvihreää valoa kohti globaalia sitovaa ilmastosopimusta. Esimerkkeinä neuvotteluiden vaikeuttajista käyvät USA ja Saudi-Arabia, jotka ovat hankaloittaneet ilmastorahoituspuolen edistymistä. Afrikan ryhmä on toiminut monessa asiassa kokouksen rakentavana osapuolena. Afrikan ryhmä on esimerkiksi antanut omat ehdotuksensa Kioton pöytäkirjan kahden porsaanreiän ratkaisuiksi. Lisäksi Afrikan ryhmä on ilmoittanut julkisesti, että se ”Ei anna Kioton pöytäkirjan kuolla Afrikassa”.

Kepan Tuuli Hakkarainen ja WWFn Hanna-Liisa Kangas ahertamassa Durbanissa. Kuva Karen Schack Andreassen, Aprodev.

Ensimmäisellä viikolla on keskusteltu erityisen paljon sekä Kioton pöytäkirjan toisen velvoitekauden pituudesta että vihreään rahastoon liittyvistä kysymyksistä. Nämä molemmat aiheet taustoittavat kokouksen suurta kysymystä: otammeko Durbanissa harppauksen kohti globaalia, laillisesti sitovaa ja kunnianhimoista ilmastosopimusta? Tietenkään asia ei ole ihan niin yksinkertainen, että vastausvaihtoehtoja edelliseen kysymykseen olisivat vain kyllä ja ei. Kaikki vaihtoehdot kunnianhimoisen sopimuksen suunnitelman ja neuvotteluiden täydellisen epäonnistumisen välillä ovat edelleen mahdollisia. Lopuksi täytyy kuitenkin huomauttaa, että ilmapiiri täällä Durbanissa on paljon positiivisempi kuin median antama kuva neuvotteluista. Toivo ilmastokriisin ratkaisusta on siis edelleen korkealla Durbanissa!

Hanna-Liisa Kangas, ilmastovastaava, WWF Suomi

Toistaiseksi teollisuusmaat ovat kannattaneet laskentamallia, jossa maat arvioivat itse metsiensä käytön ilmastotaseen lähitulevaisuudessa. Tämän arvioin pohjalta asetetaan metsätalouden päätöjen/nielujen vertailutaso. Tulevia päästöjä ja nieluja verrattaisiin sitten tulevaisuudessa tähän tasoon.

Eli jos maan nykyinen metsien hiilinielu on esimerkiksi -40 milj. CO2e tonnia, voi maa kuitenkin arvioida nielunsa suuruudeksi lähitulevaisuudessa vaikka -20 milj. CO2e tonnia. Jos metsien nielu osoittautuukin tulevaisuudessa todellisuudessa -26,3 milj. CO2e tonnin suuruiseksi, on maa ”vähentänyt” päästöjään tavoitetasosta 6,3 milj. tonnia. Näin siitäkin huolimatta, että kyseisen maan hiilinielu on todellisuudessa pienentynyt -40 milj. CO2e tonnista -26,3 milj. CO2e tonniin. Sama toimii tietenkin myös toisinpäin. Jos nielut osoittautuvatkin arviota pienemmäksi, maan lasketaan lisänneen päästöjään erotuksen verran.

Suomen metsänhoidon nielut 1990-2008 ja vertailutason mukaiset nielut 2013-2020. (Lähde: Metla)

Ja sama suomeksi sanottuna: vaikka metsien hiilinielu tulevina vuosina teollisuusmaissa vähenisikin ja sitä kautta ilmakehässä oleva hiilidioksidin määrä lisääntyisi, voivat kaikki nämä päästöt jäädä laskematta. Lisäksi maat voivat jopa saada päästöhyvityksiä sen vuoksi, etteivät ole tuhonneet metsiään ihan niin paljon kuin ovat arvioineet.

Kuulostaako tämä reilulta ja rehelliseltä? No ei minustakaan. Eri ympäristöjärjestöt ovat arvioineet, että mikäli kaikki Kioton pöytäkirjan porsaanreiät, mukaan lukien LULUCF, toteutuu, EU:n todelliset päästöt vuonna 2020 ovat vain 2 prosenttia alle 1990-tason. Laskennallisesti saatamme olla saavuttamassa nykyisen kunnianhimottoman päästövähennystavoitteemme -20 prosenttia, mutta ilmakehää ei meidän laskennallisuus kiinnosta.

Kun vielä huomioimme sen, että esimerkiksi YK:n ympäristöohjelman UNEP:n mukaan emme millään nykyisillä päästövähennyslupauksilla pysty pysäyttämään ilmaston lämpenemistä alle kahden asteen, tuntuu kikkailu nielujen laskentatavalla entistäkin surullisemmalta.

Teollisuusmaiden kannattaman vertailutasoihin perustuvan laskentamallin ongelma on se, että sen pohjana käytettävät arviot metsien käytöstä perustuvat pitkälti poliittisiin tavoitteisiin tulevista hakkuumääristä. Esimerkiksi Suomi on ilmoittanut vertailutasokseen luvun, joka on vain puolet metsiemme viime vuosien hiilinielun tasosta. Suomen itselleen laskema vertailutaso olettaa, että teollisuuden kotimaisen puun käyttö nousee viime vuosien 50 miljoonan kuution tasosta 65 miljoonaan kuutioon. Kuitenkin useiden eri tutkimuslaitosten arviot tulevien vuosikymmenien puun käytöstä jäävät reilusti alle 65 miljoonaan kuution.

Selvänä riskinä onkin, että maat ilmoittavat mahdollisimman pienet hiilinielut, jotta pystyvät rauhassa käyttämään metsiään entistä tehokkaammin ilman, että hakkuiden päästöt todella lasketaan.

Voinkin rauhassa päättää blogikirjoitukseni sitaattiin Sini Eräjään metsien hiilinieluja käsitelleestä blogikirjoituksesta viime vuodelta: ”Nieluista keskustellessa saa helposti vaikutelman, että niiden pieneneminen on luonnonlaki, jolle ei ole mitään tehtävissä. Olisi kuitenkin jo aika myöntää, että taustalla on omat valinnat ja asetetut poliittiset tavoitteet. Niin kuin kaikilla muillakin sektoreilla, tulisi päästöjä lisäävistä poliittisista päätöksistä kantaa vastuu. Ilmastonmuutosta ei laskentasäännöillä kikkailemalla pystytä kuitenkaan hämäämään. (Nykyisillä toimilla) Lämpeneminen jatkuu, oli ilmakehään päätyvät hiilidioksidipäästöt laskettu miten tahansa.”

Suomen luonnonsuojeluliiton ilmastovastaava Venla Virkamäki

Monet teollisuusmaat ovat arvioineet metsiensä nielun pienenevän tulevana vuosikymmenenä, Suomi mukaan lukien. Vaikka metsät kaikkiaan säilyisivätkin edelleen nieluna, nielun pieneneminen nykyiseen tasoon verrattuna tarkoittaisi käytännössä kasvihuonekaasujen kokonaispäästömäärän kasvua. Teollisuusmaat ovatkin nyt kilvan ehdottaneet erilaisia laskentatapoja, joiden avulla nielujen pieneneminen jäisi huomaamatta tai ei ainakaan muodostuisi valtioille ylimääräiseksi ”rasitteeksi”.

Teollisuusmaiden yhteiseksi suosikiksi näyttää nousseen laskentamalli, jossa maat arvioivat itse metsiensä käytön ilmastotaseen lähitulevaisuudessa ja määrittelevät sen perusteella päästöjen/nielujen vertailutason. Tulevia päästöjä ja nieluja verrattaisiin sitten tulevaisuudessa tähän tasoon.

Eli jos maa on arvioinut nielunsa suuruudeksi lähitulevaisuudessa vaikka -13,7 milj. CO2e tonnia, mutta nielu osoittautuukin todellisuudessa -20 milj. CO2e tonnin suuruiseksi, on maa vähentänyt päästöjään tavoitetasosta 6,3 milj. tonnia. Sama toimii toisten päin, jos nielut osoittautuvatkin arviota pienemmäksi.

Koska nielujen vuosittainen vaihtelu voi olla suurta ja kehitys välillä arvaamatonta, on ehdotettu raja-arvoja sille, kuinka monen tonnin edestä nielun pieneneminen tai suureneminen lasketaan maan kokonaispäästömäärään mukaan. Jos raja-arvo olisi vaikka 3 milj. CO2e tonnia vertailutason kumminkin puolin, saisi edellisen esimerkin maa hyödyntää nielujen kasvamista vain 3 milj. CO2e tonnin verran, loput 3,3 milj. CO2e tonnia jäisi laskelmissa hyödyntämättä.

Sattumoisin Suomi on arvioinut metsien käytöstä syntyvän nielun kooksi tulevaisuudessa (2013-2020) juuri 13,7 milj. CO2e tonnia vuodessa. Kuitenkin vuosina 1990-2007 nielu on ollut keskimäärin 30,5 milj. CO2e tonnia. Vuosien 2008-2012 keskiarvoksikin arvioidaan 24,7 tonnia. Silti Suomi ehdottaa, että vuodesta 2013 eteenpäin nieluja verrattaisiin lukuun, joka on viime vuosien keskiarvoa puolta pienempi luku.

Siis hetkinen. Oletetaanko metsien nielujen heikkenevän rajusti? Entä se kestävä metsätalous, jonka piti olla ilmastollekin ystävällistä? Vai pyrkiikö Suomi vain ronskisti varmistamaan, että nielujen vertailutason alle ei pudota vahingossakaan?

EU ja Suomi siinä mukana ovat edellyttäneet, että mikäli päädytään vertailutason käyttöön laskentamenetelmänä, täytyy nielujen vertailutason määrittelyn tapahtua läpinäkyvästi ja eri maissa yhdenmukaisesti. Mihin Suomen alustavasti ilmoittama nielutaso 13,7 milj. CO2e tonnia siis perustuu?

Neuvottelevilta virkamiehiltä kysyessämme, on Luonnonsuojeluliitolle kerrottu luvun perustuvan Metsäntutkimuslaitoksen laskelmiin. Usein myös kuule selityksenä nielujen ennustetulle pienenemiselle, että kovat tavoitteet metsäenergian lisäämiselle osaltaan vaikuttavat nieluihin.

Metlan arvioiden  mukaan metsäenergian korjuun vaikutukset hiilitaseeseen Kioton pöytäkirjan edellyttämillä laskentatavoilla jäävät kuitenkin pieniksi. Metsäenergian korjuun kasvattaminen 15 miljoonaan kuutioon pienentäisi vuosittaista nielua 2010-2030 arviolta 1-3 milj. CO2e tonnia. Suomen virallinen tavoite on 13,5 milj. kuutiota 2020 mennessä. Energiapuun korjuu ei siis vielä riitä selitykseksi nielujen pienenemiselle.

Pienenevän hiilinielun takana onkin puhtaasti poliittinen tavoite ja tahto nostaa hakkuumääriä. Metlan laskelmissa metsien hiilidioksiditasetta on suhteutettu erilaisiin hakkuumäärien arvioihin. 2000-luvun alkupuolen hakkuumäärissä pitäytyminen myös tulevina vuosikymmeninä (keskimäärin n. 56 milj. kuutiota vuodessa) pitää Metlan mukaan metsien nielut kasvavina. Vuosina 2010-2020 nielut säilyisivät arviolta 23 – 32 milj. CO2e tonnin tasolla. Tämäkin hakkuumäärä tarkoittaisi kasvua viime vuosien määrästä.

Suomi on kuitenkin asettanut kansalliseksi tavoitteeksi paljon viime vuosia korkeammat hakkuumäärät (n. 70 milj. kuutiota vuodessa), mistä seuraa nielujenkin notkahdus. Metlan arvion mukaan tavoitettava vastaavat hakkuumäärät tarkoittaisivat nielujen pienenevän vuosien 2010 ja 2020 välillä 8-13,5 milj. CO2e tonniin vuodessa.

Nieluista keskustellessa saa helposti vaikutelman, että niiden pieneneminen on luonnonlaki, jolle ei ole mitään tehtävissä. Olisi kuitenkin jo aika myöntää, että taustalla on omat valinnat ja asetetut poliittiset tavoitteet. Niin kuin kaikilla muillakin sektoreilla, tulisi päästöjä lisäävistä poliittisista päätöksistä kantaa vastuu. Ilmastonmuutosta ei laskentasäännöillä kikkailemalla pystytä kuitenkaan hämäämään. Lämpeneminen jatkuu, oli ilmakehään päätyvät hiilidioksidipäästöt laskettu miten tahansa.

Sini Eräjää, metsäasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto

Avaaz.orgin vetoomus: Finland: Trees not Tricks