Huom! Tämä sivusto on arkistoitu 1/2020, eikä sitä enää päivitetä.

Aavikoituminen

Näitä sivuja ei ole päivitetty ajantasalle tällä hetkellä. Ajantasaista tietoa löytyy esim. www.ilmasto-opas.fi -sivustolta.

Aavikoitumiselle alttiita alueita on kuivan ilmaston alueilla kaikilla mantereilla Etelämannerta lukuunottamatta. Kuivan ilmaston alueet peittävät runsaat 40 prosenttia maapallon maapinta-alasta. IPCC:n (2007) mukaan maapallon kuivat alueet kuivuvat entisestään ilmastonmuutoksen myötä. Ekosysteemit ovat erityisen herkkiä lämpenemisen ja kuivuuden haitallisille vaikutuksille talvisateiden alueilla, Välimerenilmaston alueilla (IPCC 2007) ja Sahelin alueella (IPCC 2001).

Kuva 1.Kuivien maa-alueiden osuus valtioiden pinta-alasta

Aavikoituminen seuraa, kun maaperä kuivuu ja rappeutuu niin, ettei maa pysty ylläpitämään ekosysteemin perustuotantoa. Liian intensiivisen maanviljelyn ja liikalaidunnuksen sekä metsäkadon seurauksena maaperä menettää kykynsä palautua kuivien jaksojen jälkeen ja ylläpitää ekosysteemejä. Paljas maa on erittäin herkkä eroosiolle. Ruoantuotannon kannalta aavikoituminen on alueellinen katastrofi, sillä aavikoitunut maa on viljelykelvotonta.

Ilmastonmuutos lisää sateiden jakautumisen epätasaisuutta

Ilmastonmuutos lisää sateiden jakautumisen epätasaisuutta siten, että kuivilla alueilla sataa entistä vähemmän. Lämpötilat nousevat useilla alueilla erityisesti päivisin, mikä lisää veden haihtumista maaperästä ja kasvillisuudesta. Hiekka-aavikot vaikuttavat veden kiertoon paikallisesti, sillä niiltä ei juuri haihdu kosteutta, mikä lisäisi sateita (IPCC 2001). Siten hiekka-aavikoiden laajentuminen voi paikallisesti lisätä kuivuutta entisestään. Esimerkiksi Sahelin viimeaikaisen kuivuuden ja aavikon laajentumisen taustalla on osaltaan veden kierron paikallinen muutos. Alueelliset ennusteet sateisuuden muutoksista sisältävät vielä runsaasti epävarmuutta (IPCC 2007).

Kuva 2. Kuivuuden uhkaamat alueet Afrikassa keltaisella ja oranssilla merkattuna.Aavikoitumisen myötä kuolevasta kasvillisuudesta vapautuu ilmakehään hiilidioksidia ja hiilen sidonta lakkaa, jolloin alueen ekosysteemit muuttuvat hiilen nieluista hiilen lähteiksi. Kuivien alueiden hiilitase vaihtelee nykyisinkin ilmasto-olojen mukaan: Kanadassa ja Mongoliassa ruohostomaiden hiilensidonta moninkertaistui tavallista sateisempina aikoina, mutta poikkeuksellisen kuivina kausina ekosysteemit olivat hiilen lähteitä (IPCC 2007).

Sateisuuden lisääntyvän vaihtelun vaikutus kasvien symbionttisiin sieniin ja maaperäeliöiden hajotustoimintaan on vielä epäselvä. Maaperäeliöiden vilkas hengitys sateiden jälkeen kiihdyttää hiilidioksidin vapautumista biomassasta. Toisaalta lisääntyneen hiilidioksidipitoisuuden lannoittava vaikutus voi edistää kasvillisuuden kykyä sitoa hiilidioksidia (IPCC 2007).