Ilmastosopu ei synny ilmastoneuvotteluissa • 3.12.2014
Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikasta on kiihtynyt tänä syksynä. Onkohan syksyn aikana ollut yhtäkään viikkoa ilman merkittävää ilmastoraporttia, uutisia eri maiden uusista ilmastotavoitteista tai yksityisten toimijoiden ilmoitusta fossiileista luopumisesta?
Tämä kaikki on hyvää ja kaivattua kehitystä. Jatkuva virta positiivisia ilmastouutisia on luomassa hyvää virettä nyt käynnissä oleviin Liman ilmastoneuvotteluihin, jossa valmistellaan kovaa vauhtia ensi vuoden neuvottelutekstejä. Vuoden 2015 lopulla Pariisissa pitää päästä globaaliin sopuun siitä, kuinka vaarallinen ilmastonmuutos torjutaan, ja tämän hetken innostus ja energia antavat toivoa siitä, että neuvotteluissa voidaan onnistua.
Jotta kansainvälisissä neuvotteluissa voidaan edetä, on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää varmistaa, että YK:n ilmastoneuvotteluiden jäsenmaissa tehdään jo kansallistasolla hyvää ilmastopolitiikkaa. Yhteistä sopua ei yksinkertaisesti ole mahdollista löytää, elleivät maat selvästi osoita todellista sitoutumista ilmastotoimiin ja päätä omissa parlamenteissaan riittävän edistyksellisistä neuvottelukannoista.
Mitä sitten voisivat olla ne toimet, joilla Suomi osoittaisi oman sitoutumisensa?
Ensinnäkin ilmastolaki on saatava maaliin. Jo keväällä julkistettu hallituksen esitys keräsi kansainvälisessä mediassa paljon myönteistä huomiota . Uutisissa arvioitiin, että ilmastolaki voisi osaltaan luoda hyvää momentumia ilmastoneuvotteluihin. Nyt eduskunnan olisikin aika saattaa laki pian valmiiksi ja voimaan, että lupauksille olisi näyttää myös katetta.
Toiseksi Suomen on osoitettava valmiutensa käytännön päästövähennyksiin. Vaikka Suomessa on asetettu oikean suuntaisia tavoitteita esimerkiksi vuoden 2050 päästötasoon ja kivihiilestä luopumiseen liittyen, voi Tilastokeskuksen kasvihuonekaasuinventaariota katsoessa helposti huomata, etteivät Suomen päästöt ole merkittävästi laskeneet sitten vuoden 1990.
Jotta päästöt saataisiin laskuun, tarvitaan Suomessa toimia etenkin energiankäytössä, josta liikenne mukaan laskettuna syntyy noin 80% maamme päästöistä. Kivihiilestä onkin jo päätetty luopua vuoteen 2025 mennessä, mutta käytännön politiikkatoimet sen varmistamiseksi ovat jääneet toistaiseksi vähäisiksi. Esimerkiksi Helsingin Energia valmisteleekin nyt Helsingin valtuustolle energiainvestointivaihtoehtoja, jossa pöydällä on sekä uusiutuvaa bioenergiaa että venäläistä kivihiiltä. Ympäristöjärjestöt tekevät töitä sen eteen, että helsinkiläiset valtuutetut valitsevat 100% uusiutuvan vaihtoehdon, mutta kansallisen tason politiikalla pitäisi myös varmistaa, että hyvät linjaukset todella toteutuvat ympäri Suomen, kun paikallistasolla ja yrityksissä tehdään päätöksiä energiantuotannon tulevaisuudesta.
Vastaavasti paikallisella tasolla tehtävät ratkaisut vaikuttavat edelleen kansallisen ja kansainvälisen tason ilmastopolitiikan onnistumisen mahdollisuuksiin. Jos vaikkapa Helsingissä investoitaisiin ensi vuonna kivihiileen, asettaisi se Suomen kansallisen ilmastopolitiikan uskottavuuden kyseenalaiseksi ja edelleen vaikeuttaisi neuvotteluasemaamme kansainvälisillä areenoilla. Ilman kotimaan toimia ei siis YK:n ilmastoneuvotteluistakaan kannata odottaa ihmeitä. Jos taas paikallistasolla edetään uusiutuvan energian käyttöönotossa, onnistutaan säästämään energiaa ja siirtymään vähäpäästöiseen liikenteeseen, antavat siinä kertyvät kokemukset arvokasta tietoa ylemmän tason päätöksentekoon tehokkaimmista päästövähennystoimista. Näin pääsemme eteenpäin koko maailman jakaman ilmastohaasteen ratkaisemisessa.