Miksi en taputtanut Malesialle • 4.12.2015
Malesia on yksi Pariisin ilmastokokouksen äänekkäimpiä osapuolia. Maan tiukkasävyinen neuvottelija Gurdial Singh Nijar edustaa keskusteluissa niin sanottua samanmielisten kehitysmaiden ryhmää, joka on useimmin tukkanuottasilla teollisuusmaiden kanssa.
Yhdessä Pariisin monista pitkistä neuvottelutuokioista Malesia piti palopuheen, jossa muistutti rikkaita maita niiden historiallisesta vastuusta ja vastusti kehitysmaille kaavailtuja velvoitteita. Keskusteluja seurannut yleisö puhkesi taputuksiin.
kuvaaja: Oras Tynkkynen
En liittynyt joukkoon. Yritän perustella miksi.
Malesia on harvainvaltainen öljyntuottajamaa, jonka talous on vuosikymmenessä yli kaksinkertaistunut. Tulot asukasta kohti sijoittuvat aika tarkkaan maailman keskiarvon paikkeille.
Malesialaisten päästöt asukasta kohti olivat jo pari vuotta takaperin noin 15 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Se on vain jokusen tonnin vähemmän kuin esimerkiksi yhdysvaltalaisilla.
Keskivertomalesialainen tienaa hieman enemmän ja tuottaa päästöjä liki kolme kertaa niin paljon kuin romanialainen. Tästä huolimatta sitovat päästövelvoitteet koskevat nykyään Romaniaa mutta ei Malesiaa – ja näin Malesia haluaa jatkaa myös uudessa Pariisin ilmastosopimuksessa.
Malesia ilmoitti oman kansallisen päästösitoumuksensa viimeisten joukossa. Maan tavoite vuodelle 2030 on suunnilleen yhtä vaativa kuin Kiinan tavoite vuodelle 2020.
Ei ole erityistä syytä olettaa, että fossiilisilla polttoaineilla rahaa tahkoavaa Malesiaa ajaisi halu pelastaa ilmasto sen enempää kuin muitakaan maita. Ehkä pikemminkin voi ajatella, että Malesia edistää omaa itsekästä etuaan ihan siinä missä muutkin maat.
Kun Malesia vaatii teollisuusmaita tekemään mahdollisimman paljon, se samalla puolustaa itsensä kaltaisten öljyntuottajamaiden oikeutta tehdä mahdollisimman vähän. Kun Malesia puhuu ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, se yrittää torpata velvoitteita itsensä kaltaisille runsaspäästöisille ja nopeasti kasvaville talouksille.
Sille ei kannata paljon taputtaa.