Huom! Tämä sivusto on arkistoitu 1/2020, eikä sitä enää päivitetä.

Miksi uusiutuvalla energialla ei ole kotimarkkinoita? • 1.7.2007puheenvuorot

Matti Malkamäki
Greenvironment Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja
http://greenvironment.de/english/

Ilmastopolitiikasta puhuttaessa on vaikea ohittaa energian tuotantoa eli energiateollisuutta. Tämä eritoten nykyiselle elämäntyylillemme yksi tärkeimmistä – ellei peräti tärkein – teollisuuden muoto on syypää moneen pahaan ja yksi sen synneistä on ilman saastuttaminen ja ilmastotasapainon muuttaminen.

Edellisen lisäksi energiateollisuus edustaa montaa sellaista tekijää, joita ihmisten on helppo vastustaa. Mainittakoon tässä yhteydessä vaikkapa merkittävä vallankäyttömahdollisuus (usein vähintäänkin oligopolistinen, ellei monopolistinen asema suhteessa kuluttajiin), tuon vallan väärinkäyttöepäilyt (miksi energian hinta aina vain nousee?), energiantuotantoon liittyvän kaivannaisteollisuuden (hiili, uraani) ongelmat sekä ydinteollisuuteen liittyvät muut ongelmat. Energiateollisuuden syntilista on pitkä, ellei loputon. Alan merkitys ihmisille on kuitenkin kiistaton – sinäkään et tätä puheenvuoroa voisi lukea ilman toimivaa energiantuotantoa. Edes lähikauppaan ei saataisi ensimmäistä purkkia maitoa ilman energiaa. Koska tarvitsemme energiaa ja tehtyä ei saa tekemättömäksi, on meidän – ja samalla energiateollisuuden – muututtava, jotta saamme aikaan positiivisia muutoksia.

Energiateollisuuden muuttuminen voidaan jakaa kahteen merkittävään tekijään ja näihin liittyviin osatekijöihin. Ilmastopoliittisten vaikuttimien ohella energiateollisuus muuttuu kahdella tavalla; 1) erilaisten polttoainelähteiden määrä kasvaa oleellisesti ja 2) edellisestä aiheutuen tuotanto hajaantuu, ts. siirtyy keskitetystä voimantuotannosta hajautettuun.

Energiaomavaraisuus on termi, joka ymmärtääkseni Suomessa ei juurikaan ainakaan suurta mielenkiintoa herätä. Energiaahan on tunnetusti Suomessa ”kosket ja metsät täynnä” eikä turvesoitakaan ole vielä läheskään täysin hyödynnetty. Ja sitä paitsi energiaintensiivinen teollisuus – joka maassamme tuntuu joskus sanelevan hyvinkin tiukasti asioita – on varmasti kyllin viisasta pitääkseen huolta energian saannin turvaamisesta.

Harhaa, sanoisin. Suomi tuskin on kovin täynnä ainakaan kilpailukykyistä energiaa, vai miten muuten voidaan perustella kohtuullisen merkittävä energian (sähkö, kaasu, öljy, hiili) tuontimme? Ja mitä tulee energiaintensiivisen teollisuuden pysyvyyteen Suomessa alhaisen energianhinnan vuoksi, niin harhaa  on sekin. Paperitehtaat investoivat parhaillaan Eurooppaan (missä asiakkaat ovat) ja Etelä-Amerikkaan (missä raaka-aine ja turvatumpi sekä halvempi energia on). Suomenkin olisi aika miettiä, mitä sen energiaympäristössä oikeasti tapahtuu. Miksi Norja rakentaa parastaikaa ensimmäisiä kaapeliyhteyksiä Eurooppaan ja miten käy maakaasun hinnalle Venäjän rakennettua maakaasuputkensa Saksaan?

Oli syynä sitten energiaomavaraisuus, ilmastopolitiikasta johtuva polttoaineiden hinnannousu tai polttoaineiden loppuminen, niin tyydyttääkseen energian jatkuvan kysynnän kasvun energiateollisuuden on etsittävä uusia polttoaineita ja aloitettava niiden nopea hyödyntäminen. Hyvä uutinen on se, että lähes poikkeuksetta nämä uudet polttoaineet (tuuli, aurinko- ja vesivoimakin lasketaan tässä tapauksessa polttoaineiksi) ovat uusiutuvia ja täten ilmastopoliittisesti hyväksyttäviä. ”Huono uutinen” energiateollisuudelle on puolestaan se, että tämä tarkoittaa vääjäämättä myös tuotantorakenteen muuttamista. Siinä, missä aiemmin suunniteltiin suurta lauhdevoimalaa, on nyt mietittävä useamman pienen voimalan verkostoa. Tämä siirtyminen hajautettuun energiatuotantoon puolestaan muuttaa energiateollisuutta ehkäpä vielä radikaalimmin kuin nyt arvaammekaan. Hajautettu energiantuotanto voi olla myös ympäristöhaitta – otetaan esimerkiksi vaikkapa uudet, suurehkot vesivoimalat tai tuulivoimapuistot saaristossa.

Miten näihin muutoksiin sitten varaudutaan nyky-Suomessa? Innovatiivisena kansakuntana – onhan meillä Nokia, onhan – rakennamme varmaankin läjäpäin uutta, hajautettua energiantuotantoa. Ja edelleen olemme intomielin luomassa maahamme uutta teollisuutta kehittämään, rakentamaan ja myymään muillekin uusiutuvaa ja ympäristöystävällistä energiantuotantoa. Olemmehan tekemässä näin, olemmehan?

Ei, emme me ole. Ja totta puhuen pelkään, ettemme myöskään tule tuota teollisuutta saamaan. Esimerkiksi tuulivoimateollisuuden ”kulta-aika” on tällä erää Euroopassa taittumassa – pelaajat ovat kasvaneet jo liian suuriksi pystyäksemme kilpailemaan tällä saralla. Sitä paitsi  ainoa merkittävä kotimainen tuulivoimalatoimittaja on jo myyty Intiaan – kai huomasitte? Valtaosa kotimaisista uusiutuvan energian tuotantolaitosten toimittajista – ehkä Nesteen biodieseliä lukuun ottamatta – soveltavat vanhaa, konventionaalista teknologiaa käyttämään toista, uusiutuvaa polttoainetta. Kansantajuisemmin sanottuna nämä yritykset toimittavat ns. ensimmäisen sukupolven teknologiaa, mitä ei juurikaan Manner-Euroopassa enää voida myydä. Saksalaiselle ja briteille on kova pala hyväksyä puu polttoaineeksi. Tästä osoituksena katsokaa vaikkapa listaa tällaisia biovoimaloita ostavista maista.

Miksi näin on? Miksi Saksassa rakennetaan vuositasolla lähes tuhat uutta biokaasuvoimalaa maaseudulle (vastaa puolen ydinvoimalan sähkötehoa, tämän lisäksi näistä otetaan lämpökin talteen) ja Suomessa vastaavien laitosten kokonaismäärä on alle 10?

Syitä lienee todellisuudessa useita ja osa näistä ovat varmaan allekirjoittaneelle näkymättömiä. Monet niistä puolustanevat olemassaoloaan ja siten estävät esittämäni kaltaisen kehityksen kulkua. Kuitenkin, haluamatta olla kaikentietävä oraakkeli, haluan nostaa esille yhden niistä syistä, jonka uskon olevan muutettavissa, mikäli vain halua on riittävästi. Tämä on meillä harjoitettu  tukipolitiikka ja – anteeksi, ketä loukannenkaan – tietämättömyys tai ymmärtämättömyys koskien energia- ja teknologiapolitiikkaa ja sen kytkeytymistä uusiutuvaan energiaan ja/tai energialiiketoiminnan uuteen aikakauteen. Tätä on vaikea käsittää. Onhan meillä esimerkiksi Nokia ja sen myötä syntynyt teknologiaklusteri, jotka luotiin lähes tyhjästä uusille markkinoille – osittain varmasti oikeanlaista politiikkaa harjoittaen. Miksi nyt ei  kyetä tekemään samaa energiateollisuudessa sen muuttuessa yhtä rajulla vauhdilla?

Onko syy edelliseen se, että missä Nokiaan pumpattiin T&K -rahoitusta ja puhelinverkkotoimintaa avattiin kilpailulle, ei samaa haluta tai tunnuta voivan tehdä energialle? Vai ovatko energia-alalla toimivat  pelurit (niin toimittajat kuin suurasiakkaatkin) vanhojen rakenteiden varassa siitä niin suuresti hyötyen, etteivät halua mitään muutosta? Näillä pelureilla on varaa myös lobata asiansa puolesta.

Katsokaa vaikkapa hallituksen uusimpia linjauksia Suomen (bio)energiastrategiasta; kilpailukykyinen energian hinta lähitulevaisuudessa on alttari, jolle tunnutaan uhraavan paitsi koko bioenergian kehittäminen, niin myös kilpailukykyisen energian turvaaminen pitkällä aikavälillä. Suomi panostaa  2- ja 3-luokan teknologioiden kehittämiseen kysymättä sitä, kuka niitä kehittää ja mitä markkinoita varten. Kun toimivia kotimarkkinoita ei ole, yritykset ohjaavat jo hyvin varhaisessa vaiheessa toimintansa kokonaan ulkomaille. Tällä tavoin suomalainen veronmaksaja osallistuu uuden liiketoiminnan kehittämiseen esimerkiksi juuri Intiassa. Eikö olisi parempi jättää tuo kehitysrahoitus kokonaan tekemättä?
Saksassa arvioidaan olevan tällä hetkellä ympäristöalan teollisessa toiminnassa lähes saman verran työpaikkoja kuin maan kuuluisassa autoteollisuudessa. Kun Suomeen joskus aletaan rakentaa hajautettua ja uusiutuvaa energiantuotantoa tulee suomalaisille yrityksille – alan ”uusille” toimijoille – todella suuria vaikeuksia selvitä kilpailussa ulkomaalaisia yrityksiä vastaan. Harmittavinta tässä on kai se, että se tulee tapahtumaan omilla kotimarkkinoilla.