Minä suojelen sinua kaikelta • 30.11.2010
Ihmisiä on kautta aikain hallittu pelolla. Ilmastopolitiikassa pelon politiikka näyttelee erityisen suurta roolia.
Ilmastonmuutos on hahmoton ja etäinen, mutta samalla kaikkialla. Mittasuhteet ovat käsittämättömiä ja ne tunkevat esiin kauhukuvina, jotka eivät tarjoa tarttumapintaa. Maailma, johon olet tottunut, on uhattuna. Elämäntapasi on yhtäkkiä väärä.
Kun joku tässä tilanteessa tarjoaa turvaa vakuuttamalla, että höpsis pöpsis, se on kaikki liioittelua, viesti houkuttaa. Luminen talvi tuli sittenkin. Ehkä ilmastonmuutos oli vain yksi sikainfluenssa.
Kööpenhaminan epäonnistuneen ilmastokokouksen jälkeen tällaiset tunnelmat valtasivat mieliä monessa teollisuusmaassa. Epäonnistuminen oli pelottavaa. Jopa maailman vaikutusvaltaisin päättäjäjoukko oli kykenemätön ratkaisemaan kriisiä. Tähän saumaan öljyteollisuuden kanssa veljeilevät ilmastoskeptikot iskivät taidokkaasti ja likaisin keinoin. Tieteenvääristelykampanja oli ammattimaisesti masinoitu ja sattuman kautta sitä siivitti myös harvinaisen kylmä ja luminen talvi. Turhaan saivat mediapeliin tottumattomat tiedemiehet yrittää selittää, että syytökset olivat pääosin täyttä soopaa ja että ilmastonmuutos ei ilmene ainoastaan lämpenemisenä, vaan myös muina äärimmäisinä sääilmiöinä.
Seuraavaksi öljyteollisuus ja muut taantumukselliset siirtyivät sitten Yhdysvaltain ilmastolain kimppuun. Taas vedottiin ihmisten turvallisuuden kaipuuseen ja muutoksen pelkoon. Päästöjen vähentäminen ajaisi alas teollisuuden, veisi työpaikat, nostaisi energialaskuja ja rajoittaisi elämää. Edes maan pahin öljykatastrofi ei riittänyt muistuttamaan, että itse asiassa juuri riippuvuus fossiilisista polttoaineista luo mitä suuremissa määrin turvattomuutta.
Republikaanien vaalivoiton myötä on selvää, että mitään ilmastolakia maahan ei lähiaikoina tule. Nyt, kun YK:n seuraava ilmastokokous Cancunissa on jo kulman takana, ovatkin valtiot erittäin haastavan tilanteen edessä: jäädäänkö ilmastosopimusneuvotteluissa odottamaan Yhdysvaltoja vai ei? Suursaastuttajalle voitaisiin toki sopia erityisjärjestelyistä – kuten niin monen muunkin sopimuksen kohdalla – mutta tällä kertaa muita ei huvita. Yhteistyö rakoilee muutenkin.
Ne ristiriidat maiden välillä, jotka johtivat Kööpenhaminan epäonnistumiseen, ovat pitkälti edelleen olemassa: Rikkaiden maiden päästövähennystarjoukset ovat vaatimattomia, rahoituslupausten täyttäminen etenee takkuillen ja kehittyvät maat nihkeilevät oman sitoutumisensa asteen suhteen. Taustalla ovat erimielisyydet vastuun jaosta, valtioiden suvereeniteeteistä ja nopeasti vaurastuvien maiden oikeudesta seurata teollisuusmaiden kulutuskulttuuria. Ilmastopolitiikka on nyt kukkotaistelua maiden valtasuhteista.
Monien mielestä ristiriidat ovat liian suuria ratkaistavaksi: Cancunin kokous kaatuu mahdottomuuteensa tai parhaimmillaankin tuottaa vain merkityksettömän pieniä edistysaskelia. Jotkut povaavat jo koko YK:n ilmastoprosessin kuolemaa. Maat tekevät mitä huvittaa ja seurauksena on hallitsematon ilmastokaaos. Taas pelottaa ja turhauttaa.
Kaiken synkistelyn keskellä unohdamme, miten paljon maailma on muuttunut jo muutamassa vuodessa.
Vielä hiljattain Kiinan oli vaikea hyväksyä ilmastotieteen tosiasioita. Nyt ilmastonmuutos nähdään yhdeksi maailman suurimmista haasteista. Kiinasta on vain muutamassa vuodessa tullut uusiutuvan energian suurmaa, hiilelle suunnitellaan haittahintaa ja laitoksia tehostetaan rankalla kädellä. Viime vuonna Kiinaan pystytettiin jo keskimäärin yksi tuulivoimala tunnissa. Brasilia ilmoitti viime vuonna aikovansa vähentää Amazonin metsäkatoa 80 % vuoteen 2020 mennessä ja arvioi nyt saavuttavansa tavoitteensa neljä vuotta etuajassa. Intia, Etelä-Afrikka, Meksiko ja Etelä-Korea ovat kaikki valmistelemassa tai jo toteuttamassa kansallisia päästövähennysohjelmiaan. EU on puolestaan laatimassa omaa suunnitelmaansa siitä, miten ilmastopäästöt voidaan saattaa lähelle nollaa vuoteen 2050 mennessä siten, että myös talous ja työllisyys hyötyvät. Costa Rica aikoo olla hiilineutraali jo vuonna 2021.
Nyt jo kahtena vuotena peräkkäin maailmassa on investoitu enemmän uusiutuvaan energiaan sähköntuotannossa kuin fossiiliseen energiaan. Suuri joukko valtioita, kuntia, yrityksiä ja yksilöitä on jo alkanut rakentaa vähähiilistä tulevaisuutta, eivätkä he aio enää pysähtyä.
Yksistään kaikki tämä ei tietenkään riitä. Kansainvälisiä pelisääntöjä edelleen tarvitaan, toimien on oltava suurempia ja ilmastonmuutoksesta eniten kärsivät tarvitsevat foorumin, jossa heidän sopeutumistarpeisiinsa vastataan rahan ja teknologian avulla. Nyt kuitenkin ollaan jo liikkeellä, joten lamaantumiseen ei ole syytä.
Cancunin kokoukseen on suhtauduttava suurella kärsivällisyydellä, sillä haasteet yhteistyölle ovat valtavat. Kokouksen tärkein tehtävä on rakentaa uudelleen luottamusta valtioiden välille siitä, että ilmastokriisi voidaan ja se kannattaa ratkaista yhdessä. Tämä tarkoittaa muun muassa pitkän aikavälin yleistavoitteista sopimista, ilmastorahaston perustamista, päästöjen mittauksen ja todennuksen yleisiä pelisääntöjä sekä metsiensuojelun, sopeutumisen ja teknologiayhteistyön puitteiden luomista. Lisäksi on ylipäänsä katsottava peiliin ja todettava, että ne päästövähennykset, mitä on tarjottu tähän mennessä, eivät riitä, joten on yritettävä enemmän.
Viime aikoina olen kuullut aivan liikaa valittelua ja pelottelua siitä, miten mikään ei tule onnistumaan ja kaikki on hankalaa. Kiitos, riittää. Minä haluan nähdä ja kuulla päättäjiä, jotka lupaavat suojella minua ilmastonmuutokselta – konkreettisin toimin.
Suomen ja Euroopan kannattaa jatkaa vähähiilisen yhteiskunnan rakentamista riippumatta siitä, milloin kansainvälinen sopimus saadaan solmittua. Komission omat taustaselvitykset osoittavat, että investoinnit energiatehokkuuteen ja uusiutuvaan energiaan luovat meille eurooppalaisille työpaikkoja, hyvinvointia ja energiaturvaa. Kiviniemi, mitäs sanot? Olisiko aika liittyä Iso-Britannian, Tanskan, Ruotsin ja muiden seuraan kannattamaan 2020 päästövähennystavoitteen päivittämistä vähintään 30 % prosenttiin?
Teksti on julkaistu aiemmin MTV3:n blogissa.