Huom! Tämä sivusto on arkistoitu 1/2020, eikä sitä enää päivitetä.

Pääkaupunkiseutu kasvaa, kasvavatko ilmastopäästöt? • 25.9.2012

Pia Tynys ja Johannes Lounasheimo
Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymä (HSY)

Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia valmistui vuoden 2007 lopulla. Strategiassa asetettiin tavoite vähentää pääkaupunkiseudun kasvihuonekaasupäästöjä 39 prosenttia asukasta kohti vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Strategiaan kirjattiin tavoitteiden lisäksi eri toimialojen omat visiot sekä yli sata toimenpidettä päästöjen vähentämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Nyt ilmastostrategian valmistumisesta on kulunut viisi vuotta, ja on aika katsoa mitä seudulla on saatu aikaan.

Kasvavalla pääkaupunkiseudulla päästöjen vähentäminen on haasteellista

Kasvavalla pääkaupunkiseudulla päästöjen vähentäminen on haasteellista. Kahdessakymmenessä vuodessa, 1990–2010, seutu on kasvanut ilmastopäästöjen näkökulmasta merkittävästi: asukkaita on lähes 220 000 enemmän (+21 %) ja työpaikkojen määrä on lisääntynyt 82 000 (+14 %) vuodesta 1990. Autojen määrä on kasvanut noin 100 000 (+30 %) viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samaan aikaan rakennuskannan kasvu seudulla on ollut voimakasta, sillä väestönkasvun ohella myös asumisväljyys ja yksinasuvien määrä on kasvanut. Asuntokuntien määrä on lisääntynyt 132 000 kappaleella (+26 %) ja lämmitettävän kerrosalan määrä on kasvanut noin 24 miljoonalla kerrosneliömetrillä (+31 %).

Pääkaupunkiseudun kokonaispäästöt olivat vuonna 2010 noin 6000 kilotonnia CO2-ekv. Se on vajaa 10 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Vuoden 1990 kokonaispäästöt olivat noin 5800 kilotonnia CO2-ekv eli vain noin kolme prosenttia pienemmät kuin vuonna 2010. Vaikka pääkaupunkiseutu on kasvanut voimakkaasti kahdenkymmenen vuoden aikana, seudun kasvihuonekaasupäästöt eivät siis ole kasvaneet samaa vauhtia. Tähän on vaikuttanut monta tekijää, joita voidaan tarkastella sektorikohtaisesti.

Rakennusten energiankulutus selvästi suurin päästölähde

Seudun kokonaispäästöistä noin puolet syntyy rakennusten lämmityksestä. Kulutussähkö ja liikenne synnyttävät molemmat lähes neljänneksen päästöistä. Teollisuuden ja työkoneiden polttoaineiden käytön osuus oli vain 2 prosenttia ja jätteiden käsittelyn 1 prosentti vuoden 2010 kokonaispäästöistä.

Keskeisintä seudun päästöjen kannalta on rakennuskannan lämmitystapa ja lämmitykseen käytettävät polttoaineet sekä tietenkin rakennuskannan laatu eli rakennusten energialuokka. Kaukolämmön osuus lämmitysmuotona on pysynyt samalla tasolla vuodesta 1990, ollen hieman alle 80 prosenttia koko rakennuskannasta. Sen osalta päästöihin vaikuttaa pääasiassa sähkön ja lämmön yhteistuotannon polttoaineet.

Parina viime vuonna energiatehokkaassa rakentamisessa on tapahtunut läpimurto ja suurin osa pääkaupunkiseudulle valmistuvista rakennuksista on A- tai B-luokkaa. Uusien energiatehokkuusmääräysten mukainen ns. lähes nollaenergiatalo kuitenkin edellyttää entistä parempaa tiiveyttä ja kiinteistökohtaista energiantuotantoa. Toisaalta kriittinen piste päästöjen vähentämisessä on olemassa olevan rakennuskannan energiankulutuksen vähentäminen. Korjausrakentamiseen ja energiaremontteihin tulee suunnata voimavaroja ja ottaa käyttöön uusia innovatiivisia konsepteja, kuten esikaupallisia hankintamenettelyjä.

Seudun sähkönkulutus huimassa kasvussa 1990–2010

Yksi neljännes seudun päästöistä syntyy tai aiheutuu sähkönkulutuksesta. Sähkön kokonaiskulutus pääkaupunkiseudulla on kasvanut vuosien 1990–2010 aikana peräti 52 prosenttia, noin 5500 GWh:sta 8500 GWh:iin. Asukasta kohden tarkasteltuna sähkönkulutus on kasvanut noin 20 prosenttia vuodesta 1990. Suurinta kasvu on ollut palveluiden ja julkisen sektorin osalta, mutta myös kotitalouksien sähkönkulutus on kasvanut tasaisesti. Teollisuuden sähkönkulutus sen sijaan on pysynyt lähes samana ja suhteellinen osuus on pienentynyt.

Sähkönkulutuksen kasvuun on useita syitä. Tärkeimpänä voidaan mainita seudun kasvu kokonaisuudessaan. Tämän lisäksi tarkastelujaksolle ajoittuu laajamittainen tietokoneiden käyttöönotto kodeissa ja työpaikoilla, kotien viihde-elektroniikan lisääntyminen, matkapuhelinten ja -verkkojen käyttöönotto ja ylipäänsä monien toimintojen sähköistäminen. Samaan aikaan kuitenkin monien laitteiden energiatehokkuutta on parannettu, mittarointia kehitetty ja tiedonsaantia parannettu kulutuksen osalta erilaisilla etä- ja lähiluettavilla mittareilla sekä energiayhtiöiden tietopalveluilla.

Energiantuotannon polttoaineet avainasemassa päästöjen vähentämisessä

Energian tuotantotavat ja tuotantoon käytetyt polttoaineet ovat keskeiset tekijät hiilijalanjäljen muodostumisessa niin globaalisti kuin pääkaupunkiseudulla. Ratkaisun avaimet päästöjen vähentämisessä ovat näin ollen energiayhtiöiden käsissä. Pääkaupunkiseudulla toimii tällä hetkellä kolme eri energiayhtiötä, joiden toimintapolitiikat heijastuvat kaukolämmön polttoainevalintoihin ja sitä kautta päästöihin. Kivihiilen määrää on vähennetty huomattavasti vuodesta 1990, mikä on ollut suurin yksittäinen pääkaupunkiseudun päästöihin vaikuttava tekijä. Kivihiiltä on korvattu maakaasulla, jonka määrää on lisätty kattamaan myös kokonaiskulutuksen kasvu. Vuoden 2011 energiaverouudistus ei kuitenkaan tue maakaasun käyttöä, ja seudulla on paikoin lisätty kivihiilen käyttöä viime vuonna. Pitkällä aikavälillä päästöjä on onnistuttu vähentämään, mutta pääkaupunkiseudun kaukolämmön tuotanto perustuu edelleen lähes täysin fossiilisiin polttoaineisiin.

Pieniä askeleita uusiutuvien suuntaan on kuitenkin otettu. 2000-luvulla kaukolämmön tuotannossa on hyödynnetty uusiutuvina energialähteinä jätevesilämpöä ja biokaasua. Niiden osuus seudun koko energiantuotannossa on vielä vähäinen, vain muutamia prosentteja. Pääkaupunkiseudun energiantuotanto kuuluu EU:n päästökaupan piiriin, jota velvoittaa 21 prosentin päästövähennystavoite vuoteen 2020 mennessä. Lähivuosina osa kivihiilestä korvataan todennäköisesti pelleteillä, mutta keskitetyn tuotannon suuriin kysymyksiin ei vielä ole vastauksia. Kannattaako rakentaa uusi jättivoimala ja kuinka paljon se lopulta vähentää päästöjä?

Uusia vähähiilisiä ratkaisuja ovat myös kaukolämpöverkkoon kytketyt palvelinsalit ja kaukojäähdytysverkoston laajeneminen, mutta näiden merkitys kasvihuonekaasupäästöjen kannalta on toistaiseksi pieni. Jätteiden hyödyntäminen energiantuotannossa laajenee, kun Vantaalle rakennettava jätevoimala käynnistyy alustavan aikataulun mukaan vuonna 2014 ja tuottaa noin puolet Vantaan vuotuisesta lämmöntarpeesta. Jätteiden polttokaan ei ole päästötöntä, etenkään elinkaarisesti tarkastellen, mutta toki fossiilisiin polttoaineita parempi vaihtoehto. Uusiutuvien hajatuotanto on toistaiseksi vähäistä ja läpimurtoa vielä odotetaan.

Maankäytön ja liikennesuunnittelun yhteistyöllä parempaan tulevaisuuteen

Neljännes seudun päästöistä aiheutuu liikenteestä. Autojen lukumäärän kasvun lisäksi tieliikenteen kokonaissuorite pääkaupunkiseudulla on kasvanut 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta, ja liikenteen kokonaispäästöt ovat lisääntyneet noin 1200 kilotonnista noin 1400 kilotonniin CO2-ekv., eli noin 15 prosenttia. Trenditarkastelusta havaitaan, että liikenteen päästöt ovat kasvaneet vuoteen 2007 asti, jonka jälkeen ne ovat kääntyneet loivaan laskuun. Päästöjen vähenemiseen on vaikuttanut 2000-luvun lopun taloudellinen taantuma, autojen pienentynyt kulutus ja polttoaineisiin lisätty päästöttömäksi laskettava bio-osuus.

Maankäytön valinnat luovat yhdyskunnille perustan, joka vaikuttaa merkittävästi monien eri toimintojen kasvihuonekaasupäästöihin. Kehitystä tarkasteltaessa havaitaan, että yhdyskuntarakenne pääkaupunkiseudulla on tiivistynyt viimeisen 20 vuoden aikana. Toisaalta rakenteen hajaantumista kehyskuntiin on tapahtunut samanaikaisesti, mikä pidentää työmatkoja ja kasvattaa liikennesuoritetta laajemmalla seudulla Seudun kasvua tulee jatkossa suunnata yhä vahvemmin olemassa olevan rakenteen yhteyteen tukemaan yhdyskuntateknisen huollon, joukkoliikenteen ja palvelujen järjestämistä. Asemanseutuja kehitetään edelleen maankäytön ja liikenteen solmukohdiksi. Myös tonttipolitiikkaa on muutettu, jotta pientalotonttitarjontaa voidaan lisätä ja siltä osin hidastaa muuttovirtaa kehyskuntiin.

Helsingin seudulla on allekirjoitettu valtion ja kuntien yhteinen maankäytön, asumisen ja liikenteen aiesopimus (MAL), jonka tavoitteena on yhteinen tahtotila seudun (14 kunnan) kehittämiseksi. Sopimukseen sisältyvät kestävä rakenne, energiatehokkuus ja yhteisvastuullinen asuntopolitiikka, jotka kaikki tukevat erinomaisesti seudun ilmastotavoitteiden toteutumista. Uudet suuret raideliikennehankkeet, kuten Länsimetro ja Kehärata parantavat lähitulevaisuudessa liikennejärjestelmän toimivuutta huomattavasti ja tarjoavat vähäpäästöisen liikkumisvaihtoehdon. Mahdolliset Pisara-rata ja Raide-Jokeri voisivat toteutuessaan täydentää järjestelmää. Ruuhkamaksun käyttöönotto on toistaiseksi jäänyt keskustelun tasolle. Liikennesektorilla tarvitaan edelleen merkittäviä toimenpiteitä päästöjen vähentämiseksi. Tärkeä keino on joukkoliikenteen palvelutason parantaminen ja liikennejärjestelmän kehittäminen kokonaisuutena entistä toimivammaksi. Maankäytön suunnittelulla voidaan myös edistää tulevaisuuden energiaratkaisujen toteutumista, kuten hajatuotettuja uusiutuvia energiamuotoja tai keskitettyä maalämpöä.

Onko talouskasvu asetettava päästöjen vähentämisen edelle?

Talouden suhdannevaihtelut ovat yksi keskeinen päästökehitykseen vaikuttava muuttuja. Taloudellisen taantuman aikana, 2008–2009, erityisesti sähkönkulutuksen ja liikenteen päästöt vähenivät. Suomessa ja pääkaupunkiseudulla kulutetun sähkön päästöihin vaikuttaa suhdanneriippuvaisen teollisuuden sähköntarve, mutta toisaalta myös vesivoiman saatavuus ja päästöoikeuksien hintakehitys. Pääkaupunkiseudulla tehdyn ilmastotyön ansioksi päästövähennyksiä ei aina voida suoraan laittaa, mutta se on osaltaan ohjannut kaupunkien toimintaa kohti vähähiilistä tulevaisuutta. Ilman usean sektorin toimenpiteitä kasvihuonekaasupäästöt olisivat todennäköisesti seuranneet seudun muuta kehitystä.

Bruttokansantuotteen ja kasvihuonekaasupäästöjen kehityksessä on tapahtunut pääkaupunkiseudulla osittainen irtikytkentä. Toisin sanoen kun talous kasvaa päästöt eivät välttämättä käyttäydy samoin, mutta toisaalta laskukaudella kytkös on olemassa. Taloudelliset reunaehdot kuitenkin määrittävät minkä suuntaisia päästövähennystoimia voidaan tehdä ja missä laajuudessa. Usein toimenpiteet nähdään vain kustannuksina ja niiden tuottama kokonaistaloudellinen hyöty unohtuu. Vihreän talouden uudet innovaatiot ja PK-yritysten bisnesmahdollisuudet luovat sellaista toimeliaisuutta, jolla kotiseutumme voidaan luotsata kestävällä tavalla tulevaisuuteen.

Ilmastonmuutoksen hillinnän todennäköisesti tuomien taloudellisten etujen lisäksi tulee muistaa, että määrätietoisella päästöjä vähentävällä politiikalla voidaan saavuttaa laajasti muitakin yhteiskunnallisia hyötyjä. Ilmastonsuojelu on myös luonnonsuojelua ja ekosysteemipalvelujen turvaamista. Se tarkoittaa elinvoimaisia, entistä omavaraisempia kaupunkeja ja pienempää riippuvuutta muualta tulevista raaka-aineista, etenkin öljystä. Hillintätoimet niin ikään puhdistavat ilmaa ja luovat terveemmän ja turvallisemman elinympäristön.

Kohti hiilineutraalia pääkaupunkiseutua

Ilmastonmuutoksen hillitsemisestä voi olla kullekin toimijalle omalta osaltaan monenlaista hyötyä, mutta taustalla on ennen kaikkea ilmaston lämpeneminen, joka uhkaa edetä vaaralliselle, pysäyttämättömälle tasolle. Kaupunkien ja kaupunkiseutujen tulee kantaa globaali vastuunsa ja toimia kaikin tavoin niin, että tämä kehitys pysähtyy.

Pääkaupunkiseudun nykyinen päästövähennystavoite on -39 prosenttia asukasta kohti vuoteen 2030 mennessä. Asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt olivat vuonna 1990 noin 7 tonnia ja vuonna 2010 5,7 tonnia CO2-ekv/asukas. Tavoitteen mukaan päästöt ovat 4,3 tonnia vuonna 2030, mikä edellyttää töitä yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Pääkaupunkiseutu kuitenkin kasvaa voimakkaasti ja tällä tavoin kokonaispäästöt eivät seudulla kovin paljon vähene. Lisäksi seudun ulkopuolella syntyvät, muun muassa matkustamisesta ja pääkaupunkiseutulaisten käyttämien kulutushyödykkeiden tuottamisesta syntyvät epäsuorat päästöt puuttuvat seurannasta.

Ilmaston kannalta kestävä päästötaso on nykyisen parhaan tiedon mukaan noin 2 tonnia asukasta kohti vuodessa. Mitä suurempaa on väestönkasvu, sitä vähemmän globaalissa hiilibudjetissa on tilaa yhdelle ihmiselle, ja toisaalta varsinkin kehittyneissä länsimaissa tulisi päästä mahdollisimman nopeasti kokonaan eroon hiilipäästöistä ja siirtyä vahvistamaan hiilinieluja. On siis, selvää että merkittäviä paineita pääkaupunkiseudun tavoitteiden kiristämiselle, ja etenkin tosiasialliselle päästöjen vähentämiselle on olemassa.

Hiilineutraalius voi kuulostaa löyhältä tai epämääräiseltä tavoitteelta, mutta tarkemmin määriteltynä se voisi olla tärkeä ohjenuora pääkaupunkiseudun kaupunkien ja kaupunkilaisten kaikelle toiminnalle. Esimerkiksi omia päästöjä voidaan vähentää 80–90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä ja loput kompensoida tavalla tai toisella toteutettavilla päästövähennystoimilla seudun ulkopuolella. Yhä kasvavan pääkaupunkiseudun näkökulmasta tiukemmat päästötavoitteet tuntuvat haasteellisilta, mutta ovat tulevaisuuden kannalta välttämättömiä. Joka tapauksessa energiatehokkuutta on parannettava ja vähähiilisiä toimintatapoja on otettava laajasti käyttöön. Tällä tavoin luodaan tilaa uusille innovaatioille, yrityskulttuurille ja kestäville elämäntavoille. On uskallettava muuttua.