Suomalaisen tuulivoiman yhteiskunnallisia kompastuskiviä • 1.12.2007
EU:n kiristyvät tavoitteet uusiutuvan energian suhteen suunnitellaan toteutettavaksi koko unionin osalta melko suuressa määrin tuulivoiman avulla. Tuulivoimaa oli vuoden 2006 lopussa lähes kaikissa EU-maissa, yhteensä yli 48 000 MW asennettua kapasiteettia. Kasvu on ollut niin nopeaa, että sekä EU että Euroopan tuulienergiajärjestö EWEA ovat saaneet jatkuvasti korjata ylöspäin arvioitaan tulevasta kasvusta.
Ensimmäinen kansallinen tuulivoimaohjelma laadittiin Suomessa vuonna 1993, sen jälkeen on tehty Uusiutuvan energian edistämisohjelmia. Jo vuonna 1999 asetettiin tavoite, että meillä olisi tuulivoimaa 500 MW edestä vuonna 2010. Vuosi 2007 oli vaihteen vuoksi jonkinlainen kasvun vuosi, mutta silti kapasiteettimme ylittää nipin napin 100 MW. Miksi Suomessa tuulivoima ei millään tahdo päästä kasvuun?
Epäilemättä tuulivoiman kasvua hidastavat monenlaiset tekijät, niin tekniset, taloudelliset kuin monien hankkeiden kohtaama paikallinen vastustuskin. Siinä ei kuitenkaan ole koko totuus. Myös monet yhteiskunnalliset ja poliittiset tekijät vaikuttavat tuulivoiman kehitykseen.
Suomessa ei esim. ole haluttu ottaa käyttöön tiettyjä ohjauskeinoja, kuten syöttötariffeja, jotka ovat esim. Tanskassa, Saksassa ja Espanjassa johtaneet huomattavaan tuulivoiman kasvuun. Näitä keinoja on joskus pidetty sopimattomina kilpailluille sähkömarkkinoille (siksi esim. Energiateollisuus ry vastustaa niitä edelleen), ja toisaalta yhteensopimattomina Suomen sääntelyn purkuun tähdänneen energiapolitiikan kanssa. Toisaalta osa suomalaisista toimijoista kannattaa näitä menetelmiä niiden vaikuttavuuden takia: ne todellakin tuottavat tuulivoimakapasiteettia. Tässä tekstissä tarkastelen muutamaa tekijää, jotka voivat vähentää näiden voimakkaiden ohjauskeinojen legitiimiyttä Suomessa.
Marginaalinen erikoistapaus?
Tuulivoimasta käydään yhteiskunnallista määrittelykamppailua, jossa sitä toisaalta kuvataan marginaalisena puuhasteluna ja sähköjärjestelmän häirikkönä, toisaalta puolustetaan normaalina ja varteenotettavana energiantuotantomuotona. Hyvänä esimerkkinä tästä kamppailusta käy Jari Ihosen puheenvuoro (syyskuu 2007) tuulivoimasta esitetyistä myyteistä. Näitä myyttejä toisteltiin laajasti viimeksi Ilta-Sanomissa 15.12.
Jos tuulivoima nähdään marginaalisena energiantuotantomuotona, joka ei koskaan voi olla taloudellisesti kilpailukykyistä Suomessa, ja joka ei voi tuottaa merkittävää osuutta Suomen energiasta, ei ole ihme, ettei voimakas energiapoliittinen ohjaus tai yritysten kiinnostus kohdistu siihen. Miksi panostaa resursseja teknologiaan, joka ei koskaan tule olemaan kannattavaa tai seisomaan omilla jaloillaan? Sellaisessa ajattelussa tuntuu huomattavasti järkevämmältä panostaa esim. biomassaan, jonka käsittelyssä suomalaisilla on perinteitä ja osaamista.
Tuulivoimalateollisuuttako tässä tuetaan?
Tuulivoimalateollisuus (voimaloiden ja erilaisten komponenttien valmistus) on Suomessa kehittynyt suhteellisesti paljon paremmin kuin oma tuulivoimakapasiteetti. Tämä teollisuus pohjaa usein vanhaan osaamiseen, jota on osattu muuntaa ja soveltaa tuulivoiman tarpeisiin. Teollisuus on kehittynyt ja kasvanut lähes yksinomaan vientimarkkinoiden voimin.
Tuulivoiman kannattajat vetoavatkin jatkuvasti tähän teollisuuteen – sen tuomiin vientituloihin ja työpaikkoihin – esitellessään tuulivoiman hyötyjä ja perustellessaan tuulivoimapolitiikan tarvetta. Useimmiten käytössä on ns. kotimarkkina-argumentti: on välttämätöntä saada pystytettyä tuulivoimaloita myös Suomeen, jotta suomalaisella teollisuudella on mahdollisuus testata ja kehittää uusia ideoita ”kotipihalla” sekä saada kotimaisia referenssejä.
Tällä tavalla suomalaisen tuulivoimapolitiikan nähdään hyödyttävän suomalaista teollisuutta. Samalla vakavasti otettavasta, taloudellisesti kannattavasta konepajateollisuudesta saadaan syy tukea tuulivoimaloiden pystytystä. Monet nimittäin kokevat, että pelkät ympäristösyyt eivät ehkä politiikassa ole riittävän painavia syitä tukea tuulivoimaa, ja toisaalta em. tuulisähkön marginalisointi ja vähättely estävät tuulivoiman tukemisen energiataloudellisin perustein. Useampi tuulivoimapoliittinen toimija ministeritasolta alkaen on sanonut, että nykyiset tuet tuulivoimalle voidaan nähdä enemmänkin teknologian kehittämisen kuin ympäristönsuojelun välineinä. (On mielenkiintoista, että tuulivoiman kotimaisuus nousee esiin vain teollisuuden suhteen, sen sijaan juuri kukaan ei puhu mahdollisuudesta vähentää Suomen riippuvuutta tuontienergiasta tuulivoiman avulla. Kuitenkin tämä mahdollisuus on yksi tärkeimmistä syistä edistää tuulivoimaa EU:n tasolla.)
Kotimarkkinoiden hyödyllisyys teollisuudelle on varmaan tosiseikka. Toisaalta teollisuuden ja kotimarkkinoiden korostaminen lienee poliittisesti järkevä konsti kerätä tukea tuulivoimapolitiikalle. Asiaan liittyy kuitenkin riskinsä.
Kyseenalaistamalla kotimarkkina-argumentti voidaan kyseenalaistaa koko tuulivoimapolitiikan merkitys. Esim. kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarinen on todennut, että melko hidaskin rakentamisvauhti riittänee teollisuuden tarpeisiin. Mikäli näin on, ja päämäärä on nimenomaan tukea suomalaista teknologiaa ja teollisuutta, kovin voimakkaasti kapasiteettia luovat ohjauskeinot eivät ole tarpeen.
Liiallinen huomio teollisuuteen voi estää huomaamasta, että vain tuulivoimaloita pystyttämällä ja niiden tuottamaa sähköä käyttämällä voidaan saada energiataloudellisia ja ilmastopoliittisia hyötyjä. Tuulivoimapoliittisessa diskurssissa näkyvä teollisuuden merkitys tuulivoimapolitiikan motiivina asettaakin kyseenalaiseksi suureen tuulivoimakapasiteettiin panostamisen. Ohjauskeinot voidaan suunnata niin, että ne suosivat erityisesti teollisuutta, kapasiteetin rakentamisen kustannuksella. Näin on itse asiassa käynytkin. Suomessa käytössä oleva investointituki on suunnattu nimenomaan hankkeisiin, joissa kokeillaan jotain uutta teknologiaa. Budjettivaroin rahoitettavaa investointitukea ei myöskään riitä suurille hankkeille, kuten useamman kymmenen voimalan puistoille.
Kuluttajatko kuninkaita – entäs kansalaiset?
Muita merkittäviä tekijöitä jättää käyttämättä muualla maailmassa voimakkaiksi havaittuja ohjauskeinoja Suomessa ovat sähkönkuluttajien passiivisuus ja siitä vedetyt tulkinnat.
Suomalaiset kotitaloudet (yrityksistä tai julkisesta sektorista puhumattakaan) eivät ole olleet aktiivisia ostamaan tuulisähköä. Monet haastattelemistani tuulivoimatoimijoista kokivat, että kuluttajat ovat avoimilla sähkömarkkinoilla avainasemassa, ja että tuotanto- ja investointipäätökset tehdään heidän valintojensa perusteella. Nämä toimijat katsoivat kuluttajien passivisuuden osoittavan, että suomalaiset eivät ole erityisen innokkaita tukemaan tuulisähköä, eivätkä ehkä yleisemminkään pidä energiantuotannon ympäristöystävällisyyttä erityisen tärkeänä. Siten voimakkaat valtiolliset tuulivoiman edistämiseen suunnatut ohjauskeinotkaan eivät vaikuta erityisen legitiimeiltä, ne kun näyttävät sotivan kansalaisten arvovalintoja vastaan.
Kuluttajatutkimus on kuitenkin osoittanut, etteivät ihmiset välttämättä toimi lainkaan samalla tavalla roolissaan ”kuluttajina” ja ”kansalaisina”. Kansalaiset saattavat edellyttää valtion ottavan roolin, joka poikkeaa heidän preferensseistään kuluttajina. Sama ihminen voi arvostaa valtion tekemiä ympäristönsuojelullisia toimia, vaikka ei kokisikaan ympäristönsuojelun edistämistä erityisen tärkeäksi jokaisella kauppareissullaan tai sähkösopimusta laatiessaan. (Vielä oma kokonaisuutensa on se, että sähkösopimus on usein kuluttajan arjesta katsottuna kovin etäinen asia, eikä tavallinen ihminen ehkä tule koskaan sopimusta uusineeksi, vaikka olisikin siihen jollain tasolla tyytymätön.) Ylipäätään kulutustottumuksia ei tulisi pitää arvojen tai poliittisten kannanottojen synonyyminä.
Erilaisista yhteiskunnallisista kompastuskivistä huolimatta EU:n kiristyvät tavoitteet todennäköisesti tulevat pakottamaan kovempien ohjauskeinojen käyttöönottoon Suomessakin. Tuleeko kyseeseen sitten syöttötariffi, jota monet ministeritkin tuntuvat nyt kannattavan, vai jokin muu keino, jää nähtäväksi.
Kirjoitus perustuu Vilja Varhon ympäristönsuojelutieteen väitöskirjaan, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa 2.11.2007.