Suomen ruotsalainen kansanpuolue: Politiikkaa ja ilmastopolitiikkaa • 1.4.2011
Ilmastonmuutos on ollut kanssamme jo monta vuosikymmentä. Siitä ruvettiin kuitenkin puhumaan enemmän siinä vaiheessa, kun kansainvälinen yhteisö YK:n kokouksessa sopi Kioton pöytäkirjasta. Kioton pöytäkirjaan tai siitä alkunsa saaneisiin muihin sopimuksiin perustuvat monet nykyisistä ilmastovelvoitteistamme.
Ilmastokeskustelua vaivaa samantyyppinen kaksijakoisuus kuin tämänhetkistä vaalikeskusteluakin. Suurin osa puolueista tunnistaa tosiasioita ja on valmiita kantamaan ehkä ensi kaudella vähän raskastakin hallitusvastuuta, kun ministeriöiden vöitä kiristetään entisestään, kuntien valtionosuusjärjestelmä laitetaan uuteen uskoon ja kestävyysvajetta ruvetaan oikeasti kaventamaan.
Sitten on niiden skeptikkojen joukko, jotka eivät joko usko koko asiaan tai luulevat, että palaamalla takaisin Suomi-Filmin aikakaudelle ratkaisisimme jotenkin isoja ongelmia. Näinhän on myös ilmastokeskustelussa.
Suurin osa, kuten allekirjoittanut, on sitä mieltä, että ongelma on olemassa ja sille on tehtävä ei vain jotain, vaan mahdollisimman paljon vaikuttavia asioita. Skeptikot taas ovat sitä mieltä, ettei ilmastonmuutoksesta kannata valittaa, ainahan näitä on ollut.
Suomessa ilmastonmuutoksen läpimurto poliittisessa keskustelussa tapahtui viime eduskuntavaalien alla, kun energia ja ilmasto nousivat vahvasti poliittiselle agendalle, eikä kukaan enää oikeasti ollut sitä mieltä, ettei sillä ole mitään väliä, mitä ilmaan missäkin tuprutellaan.
Ihan kaikkiin keskustelu ei vaikuttanut. Pieni ryhmä ilmastoskeptikkoja löytyy myös politiikasta, ja yllättäen näiden vaalien alla se porukka on lyönyt hynttyyt yhteen näiden muiden asioiden skeptikkojen kanssa. Eihän siihen voi muuta sanoa kuin, että siitä vaan, Suomi on vapaa maa (vielä).
Ilmastopolitiikan ja muun politiikan välillä on muitakin yhteyksiä: kun gallupeissa virhemarginaali usein on suuntaan tai toiseen kaksi tai kolme prosenttia, löytyyhän se virhemarginaali myös ilmakehästä. Nykyinen arvio ilmaston lämpenemiselle vuodelle 2100 on nimittäin n. 1,5–6 astetta. Lämpenemisen voimakkuus riippuu siitä, lisääntyykö vai väheneekö kasvihuonekaasujen määrä ilmakehässä - siis lämpenemistä tapahtuu joka tapauksessa.
Epäloogisuuksiin kuuluu taas se, että kovimmat ydinvoiman kannattajat löytyvät sieltä muuten niin skeptisestä joukosta. Ydinvoimalla energian tuottaminen ei lisää hiilidioksidipäästöjä, mutta skeptikoillehan sillä ei ole mitään väliä, kun koko ilmastomuutos on ihan vain normaalia säävaihtelua.
Ilmakehässä on aina ollut hiilidioksidia ja viimeisten 55 miljoonan vuoden aikana pitoisuus on vaihdellut luontaisesti 200–300 ppm (parts per million eli noin milligrammaa per kilo ainetta) välillä. Fossiilisten polttoaineiden käyttäminen on kuitenkin nostanut tämän pitoisuuden nykyiseen noin 380 ppm:ään.
Samanlaisiin lukuihin ovat päässeet ainoastaan tietyt populistit liikkeet Euroopassa. Suomessa tällainen saattaa yli kaksinkertaistaa kannatuksensa, ainakin, jos mielipidemittauksia on uskominen.
Fossiilisten polttoaineiden käyttö lisääntyy edelleen, joten myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kasvaa nopeutuvaan tahtiin. Puolueen kannatuksen on sentään pysähdyttävä 100 prosenttiin, koska pidemmälle ei kukaan voi mennä. Ajatus tuntuu jännältä, mutta hurjalta. Toisaalta, onko sillä mitään väliä, ehkä me siihen mennessä olemme kerinneet kärtsätä jo aika monta kertaa.
Ilmastonmuutoksen torjuminen riippuu koko ihmiskunnan päästöjen kehityksestä. Siis ihan kaikkien, ilma kun ei tunne maiden rajoja, vaan velloo sinne tänne ihan miten sattuu. Päästöjen kehitys taas riippuu poliittisesta tahdosta, tekniikan kehityksestä ja päästöjen rajoittamisyritysten vaikutuksista. Täytyy siis toivoa, että tekniikka kehittyy ja vähennysyritykset näkyvät ilmakehässä. Juuri nyt poliittisen tahdon varaan laskeminen ei oikein houkuta.